Perjantai

Joskus on niitä päiviä kun ei vaan suju. Eilen oli autoilun suhteen sellainen päivä, että meinasin luopua autoilusta kokonaanan. Jo aamusta käsijarru jäätyi jumiin, kun vein koululaisia kouluun. Siinä sitä koulun pihassa ihmeteltiin palaneelta haisevaa rengasta. Päätin unohtaa sen ongelman perhekerhon ajaksi, minne oltiin menossa pitkästä aikaa.
Oli mukava kerhoilla pitkästä aikaa, usemampi kerta jäänyt välistä kun on sattunut menoja aina perjantaille monta kertaa. Nelonenkin leikki jo muiden lasten kanssa ja Vitonen ja kuopuskin nauttivat olostaan. Vähän aikaistettiin lähtöä, sillä Nelosella lähti kierrokset nousuun vähän liiaksi. Lopulta karkaili ympäri päiväkotia ja kotiin autolle mennessä kiipesi ihan tuosta noin vaan päiväkodin portin yli. Onneksi jäi lumikasan päälle odottelemaan. Ilma oli lauhtunut kerhoilun aikana ja sen ansiosta käsijarrukin toimi taas.

Iltapäivällä lähdettiin vähän shoppaileman esikoisen kanssa, vietettiin vähän äiti-tytär laatuaikaa. Tälläkin reissulla autoilu oli epäonnista. Heti parkkihalliin ajaessani törmäsin seinään. Ihan noin vaan. Hirveä pamaus, ja olin varma, että nyt on etuvalot sirpaleina. Parkkiin päästyäni ehdin vain avata auton oven, kun perässäni parkkihalliin ajanut mies tuli hyvin tuohtuneen oloisena tiedustelemaan autoni korkeutta. "Onko sulla mitään käsitystä, kuinka korkealla autolla sä ajat. Sulla on kuule tuuri kun ei oo tullut sprinkeri vastaan, muuten oli koko halli veden vallassa ja sulle kallis lasku. Ihan tuurista kiinni, ettei noihin loisteputkiin kolissut!"
Hämennyin tuosta ihan täysin ja mumisin vain jotain epämääräistä vastaukseksi. Jos esikoinen ei olisi ollut mukana, olisin varmaan purskahtanut itkuun. Monet kerrat olen ajanut minibussillamme siihen samaan parkkihalliin ongelmitta. Vähän piristyin kun huomasin, että kovista äänistä huolimatta törmäilyni oli aiheuttanut vain muutaman naarmun puskuriin.

Loppureissu onneksi sujui hyvin, vaikka itse shoppailusta en itse nautikaan, vaan epäilen, että sitä olisi käytetty keskiajalla kidutuskeinona jos olisi ollut mahdollista.

ADD?

Kakkosen adhd selvitykset ovat loppusuoralla, enää lääkäri käynti ensi viikon loppupuolella. Tutkimukset itsessään ovat hämmästyttävän nopeat olleet, lähinnä rastiruutuun lomakkeiden täyttämistä ja äitinä olen antanut kuvauksen arjestamme ja opettaja on koulupsykologin kanssa keskustellut. Käytössä on ollut myös materiaali lastenpsykiatrian poliklinikalta, siellähän diagnoosiksi Kakkonen sai perheensisäisen käytöshäiriön.

Torstaina iltapäivästä sain soiton lääkäriltä, joka kertoi kyseessä olevan todennäköisesti ADD koulukäyttäytymisen perusteella. Kotona kyllä löytyy senkin edestä impulsiivisuutta ja hyperaktiivisuutta. Joka tapauksessa menemme ensi viikolla vastaanotolle ja tarkoituksena on ottaa lääkitys kokeiluun.

On helpottunut olo! Välillä oikeasti olen epäillyt itseäni ja kasvatustaitojani, olen ollut varma, että kaikki arjen haasteet johtuvat vain omasta kyvyttömyydestäni, jota  vain yritän selitellä epäilemällä jotain häiriötä syyksi. Vaan eipä todellakaan ole ollut siitä kiinni, ettenkö osaisi, vaan nimenomaan olen itse jo vuosia nähnyt sen, mitä kaikki ammattilaisetkaan eivät ole nähneet, vaan liian moni on hämääntynyt suurten sinisten silmien räpsyttelystä.Vaikka toisaalta ymmärrän, että tytöllä on juuri niitä vaikeasti havaittavia piirteitä.
En malta odottaa, että pääsemme kokeilemaan toisiko lääkitys avun ja olo kotona ja koulussa helpottaisi. Tyttö itsekin on jo aikoja sitten todennut toivovansa, että olisipa joku lääkitys joka tekisi kaikesta helpompaa!

Antaisinko itselleni armoa

Välillä väsyttää. Väsyttää ihan kamalasti. Tekisi vain mieli vetää peitto korville ja ottaa pienet torkut. Tai vaikka talviunet. 

Pahimpina päivinä tuntuu kuin olisi kuplan sisällä osallistumassa arkeen. Mukana kaikessa, mutta silti kaukana. Näkee asiat joista pitäisi iloita ja olla onnellinen, mutta ei vain jaksa. Tai kun pitäisi puuttua tilanteisiin, ei vain jaksa. Lojuu vain flegmaattisena sohvan nurkassa ja vasta vaaran uhatessa saa itsensä liikkeelle. Kun ei vain jaksa.

Sellaisina päivinä itken salaa. Itken vessassa, itken pyykkiä laittaessani, itken milloin vain onnistun tekemään sen lapsilta salaa. Ei mieskään saa nähdä itkuani.Häpeän sitä. 

Koen itseni heikoksi ja epäonnistuneeksi, kun en kestä väsymättä arkeani. Olkoonkin erityislapsia useampi ja takertuva rinturiippuvainen, kohta vauvavuotensa päättävä kuopus, tai univelkaa kun herätyksiä on viidestä kymmeneen per yö. Itselleen niin vaikea olla armollinen, toisen kyllä kehottaa lepäämään vähemmästäkin. Järki kyllä sanoo, että levon tarpeeseen on syytäkin, mutta joku ihmeen peikko kuiskii korvaan kuinka huono ja saamaton olen, oikea vetelys joka ei muuta tee kuin valittaa.

Olen minä osannut onneksi vihdoin hakea apuakin. Jo keväällä jälkitarkastuksessa kehotti lääkäri ottamaan neuvolapsykologiin yhteyttä, mutta vasta nyt olen saanut varattua ajan. Jospa se helpottaisi, kun voi avautua ja keskustella elämästään ja huolistaan ilman pelkoa kuulijan rasittumisesta. Ehkä siellä puhuessani oppisiin antamaan itselleen armoa, hyväksymään oman rajallisuutensa. 

Lääkityksestä ja vähän muustakin

Nyt näyttää siltä, ettei tuo risperdal enää oikein tehoa. annostustakin on nostettu ohjeen mukaan, mutta Nelosella taas nyrkit heiluvat ja sisarukset saavat kyytiä. Tänäänkin on aamusta asti köynyt ohimennessäön hyppimässä pikkuveljen päällä, on potkinut, lyönyt ja purrut...
 Kiroilukin näyttää taas astuneen kuvioon. Itsekseen hokee kirosanoja, ihan rauhallisissakin tilanteissa. Olen ollut kokonaan huomioimatta tuota kielenkäyttöä, ettei innostuisi vain entisestään huomatessaan saavansa reaktioita aikaan kiroilemalla. Tänäänkin rallatteli kuin jotain lorua iloisena rytmikkäästi "vittu perkele paska, paskiaisen vittu, Paskiaisen Vittu!"  Tuossa tilanteessa teki tiukkaa olla huomioimatta lainkaan, minua kun alkaa usein naurattamaan tilanteissa missä ei pitäisi. Niinkuin nytkin, ihan tärisin naurusta ja vedet valuivat silmistä, vaikka missään tapauksessa en halua lasteni käyttävän tuollaista kieltä.

Tänään sai Kakkonen harjoitella itse koulusta kotiin tuloa, koko syksyn olen kuskannut alakoululaisia kouluun ja sieltä pois. Matkaa on vain 2.7 kilometriä,  mutta aamut ovat niin hitaita jo muutenkin, että myöhästely olisi vielä nykyistäkin varmempaa jos kävelisi päivittäin.  Tarkoituksena oli selvittää kauanko koulumatkassa kestää, sillä sain huomisaamuksi Kolmoselle ajan puheterapiaan, enkä pääse viemään Kakkosta kouluun.
Tytöllä loppui koulu kahdelta, ja kun puoli neljältäkään häntä ei näkynyt, lähdin ajamaan väliä tuloksetta. Kotiin palattuani aloimme tutkimaan tytön puhelimesta kavereiden numeroita ja soittelemaan olisiko neiti eksynyt kotimatkalla kyläilemään. Juuri näinhän olikin käynyt, juuri oli lähtenyt kotia kohti luokkakaveriltaan. Odoteltiin Kakkosta kotiin, niin eikö jo soi puhelin ja Kakkonen soittaa toiselta kaveriltaan saisiko jäädä kyläilemään suotaan koulusta. Hän oli aidosti hämmästynyt kun vastaus oli "ei tietenkään!" Ei hänellä ollut käynyt missään vaiheessa edes mielessä, että kotona ihmetellään misdä hän viipyy. Lopulta Kakkonen oli kotona lähes kolme tuntia koulun loppumisen jälkeen.
Täytyy aamulla varata noin tunti koulumatkaan, varmistaa, että puhelimessa on virtaa ja, että se on mukana.

Jotain positiivistakin päivään mahtui! Kakkonen teki ongelmitta läksyt, kiitos eräästä facebook-ryhmästä kopioidun idean. Joka kerta, kun Kakkonen tekee läksyt, tai jonkun kotityön, tyhjään pilttipurkkiin pudotetaan kuivaherne. kun purkki on täynnä, teemme yhdessä jotain erityisen kivaa.

Toinenkin ilonaihe saatiin. Kuopuksen hidastellut kasvu on alkanut vihdoin tasaantumaan! Kävimme kasvukontrollissa tänään ja kasvua oli tullut todella hienosti! Kilpirauhasarvoa joudutaan vielä kontrolloimaan, mutta muuten näyttäisi menevän hyvin. Kotimaisten viljojen pois jättäminen sai aikaan ruokahalun paranemisen, mikä taas näkyy kasvussa :)

Pitkästä aikaa...

Taas on tovi vierähtänyt viime tekstistä. Ei vain ole jaksanut kirjoittaa ja hetken jo mietin kannattaako tätä koko blogia edes kirjoittaa. Etenkään kun jokainen teksti tuntuu olevan hätäiseen hutaisemalla tehty. Kirjoitusinto syttyi taas,kun sain yhteydenoton toiselta, hyvin samanlaisessa tilanteessa elävältä äidiltä. Hän kiitti blogistani ja sen tuomasta vertaistuesta. Kiitos hänelle!

Tämä viikko meni Paimiossa sopeutumisvalmennuskurssin toisella jaksolla. Lapset viihtyivät todella hyvin ja ihan kivaa meillä aikuisillakin oli. Vertaistuen arvo oli suurta viikon aikana, lohdullista oli nähdä ja kuulla, kuinka muillakin osataan, eikä vain meillä. Uusia keinoja arjen sujuvoittamiseksi tuolta ei kuitenkaan saanut, tulikin jo sellainen olo, että kaikki mahdollinen on jo testattu.
Loppupalaverissa sanoinkin, että jos olisimme pari vuotta sitten tänne päässeet, olisimme hyötyneet aivan eri tavalla kurssista.

Kotimatkalla käytiin syömässä....

Ennen kurssia itselleni taisi tulla jonkinlainen loppuunpalaminen.  Tämä arki kaikkine haasteineen, olematon vapaa-aika, kuopuksen veriarvojen aiheuttama säikähdys, sekä oman terveyteni ongelmat olivat yksinkertaisesti liikaa. Onneksi sain lopulta järjestettyä vapaaillan itselleni, ilman sitä en olisi kyennyt lähtemään koko sopeutumisvslmennuskurssille. 

Nyt on olokin taas vähän inhimillisempi. Jatkossa täytyy yrittää pitää huolta itsestä, mutta kovan työn takana se on. Minä kun olen oppinut pistämään kaikki muut aina itseni edelle ja unohtanut arvostaa omaa hyvinvointiani, tai itseäni ihmisenä. 

Kakkosen kanssa saimme tutkimukset Adhd:n osalta käyntiin vihdoinkin! koulupsykologi lähetti meille lomakkeen täytettäväksi ja opettajalle omansa, kuun vaihteessa meillä onkin jo lääkärille aika.  Vähän jännittää kuinka käy. 

Kakkonenhan on nyt tehnyt täysin stopin läksyjen teossa. Kahteen tai kolmeen viikkoon hän ei ole tehnyt yksiäköön matikan läksyjä, eikä muissakaan taida olla kehumista. Tunnen itseni täysin avuttomaksi, miten ihmeessä voi lapsi noin täysin kieltäytyä. Ollaan juteltu, on koitettu hyvällä ja pahalla, mutta tuloksetta. Mitään ei vain tapahdu.

Toivon todellakin, että saisimne jotain apua tähän ongelmaan!

Arkea...

Aamu alkoi tänään perinteisesti kiireellä. Olen yrittänyt opetella olemaan sanomatta lapsille, että on kiire, sillä se tuntuu hidastavan tahtia entisestään. Silti siihen sortuu viimeistään 10 minuuttia ennen kuin pitäisi lähteä. Tänäänkin myöhästyivät koululaiset melkein vartin koulusta kun toiminnanohjaus tökkii niin äidillä, kuin lapsillakin. Päätin kysyä kotipalvelun työntekijältä huomenna, että pääsisikö hän käymään aamuisin tässä, jotta saisin lapset varmasti ajoissa kouluun.  Meille viisi tuntia viikossa on tuota apua luvattu, joten jos vain onnistuisi, jakaisin sen niin että tässä on apukädet joka aamu tunnin verran.

Vietyämme Kakkosen ja Kolmosen kouluun, jäimme ulkoilemaan pienten kanssa. Täälläkin on lunta, joten lapsetkin ovat ihan eri tavalla innoissaan ulkoilusta. Heittelivät lumipalloja koiralle ja tekivät lumienkeleitä muun leikin ohessa. Onhan se myös ihan mielettömän kaunista kun lumihuntu verhoaa puut ja maan, on valoisampaa ja raikasta.

Ulkoilun, lounaan ja lyhyen päivälevon jälkeen pojat leipoivat kuivakakkua minun pikkiriikkisellä avustuksellani. Mittasin kaikki ainekset kuppeihin valmiiksi ja poikien tarvitsi vain kaataa ainekset kulhoon ja sekoittaa. Leipominen on ainakin meillä lapsista huippujuttu, itse leivottu maistuukin paremmalta. Toki siinä pitää sietää sotkua, mutta on se sen arvoista.

Lääkärikin soitti kuopuksen verikokeista. Alkuviikosta täytyy mennä uudestaan verikokeisiin, sillä leukosyytit olivat matalalla. Kilpirauhasarvo katsotaan kuukauden päästä, siinäkin oli jotain poikkeavaa. Jotain mikä voi kertoa alkavasta kilpirauhasen vajaatoiminnasta, mutta voi olla viatontakin.

Kävimme myös vanhempieni luona ja teimme siellä ruuan. Muuten oli onnistunut reissu, mutta Kakkonen alkoi kiukuttelemaan jostain aivan mitättömästä syystä käyden esikoisen päälle. Jatkuvasti sain olla rauhoittelemassa Kakkosta, mutta silti yli kolme tuntia kesti ennen kuin hän lopullisesti rauhoittui. Lopputuloksena esikoinen oli mustelmilla ja äidillä hermot kireällä. Ensi viikolla onneksi pitäisi koulupsykologin olla minuun päin yhteydessä.

Ilta menikin tutussa härdellissä, kukaan ei meinannut millään rauhoittua nukkumaan.
Nyt onneksi kaikki kuopusta lukuunottamatta nukkuvat, hänkin jo melkein unessa.
Saa hetken istua ja hengähtää hiljaisuudessa...

Alkuvaikutelmaa lääkkeestä

Nyt on kaksi vuorokautta lääkkeen aloituksesta ja varovaisen toiveikkaana uskaltaisin väittää sen toimivan. Kahteen päivään meillä ei nimittäin ole lennellyt tavaroita raivon vallassa, eikä ketään ole hakattu tai potkittu! Ihan uskomatonta. Tuntuu kuin olisin saanut pitkään kaivatun hengähdystauon, jotenkin tätä ei voi uskoa pysyväksi tilaksi. On ollut niin ihanaa, kun Nelonen ei ole satuttanut, tai edes yrittänyt satuttaa ketään.
Tietenkään vilkkaus ja keskittymisvaikeudet, tai kauniisti sanottuna luovat ideat eivät ole kadonneet minnekään, mutta tuo agressiivisuuden puuttuminen on valtava positiivinen muutos.

Sivuvaikutuksiakin kyllä on. Nelonen on ollut väsyneempi ja valitellut vähän huonoa oloa, eilen ensimmäisen vuorokauden aikaan enemmän. Nämä ilmeisesti ovatkin yleisiä aloitusoireita. Toivottavasti menevät ohi, sillä agressiivisuuden katoamisesta huolimatta en pidä ajatuksesta, että lääkkeen vuoksi lapsi makoilee useaan otteeseen päivässä lepäämässä väsymystään pois. Ruokahalu on myös ollut heikompaa, mutta niin on tosin ollut Vitosellakin, eikä hän ole saanut mitän lääkkeitä.
Täytyy seurailla miten tilanne kehittyy.

Lääkitys

Tänään oli vihdoin neurologille aika Nelosen kanssa.
Heti alkuun lääkäri alkoi puhua siitä, kuinka näin pienille ei vielä lääkitystä määrätä, vaan vasta eskarin keväällä yleensä aletaan miettimään sen tarvetta.

Siinä vaiheessa naamani venähti. Jouduin ihan tosissaan pidättelemään itkua ja sen kerroinkin lääkärille. Kerroin kuinka olin jo pitkään toivonut, että lääkitys otettaisiin kokeiluun, sillä arki on niin rankkaa. Kerroin, kuinka usein jo aamusta pelkään, onko iltaan mennessä vielä koko perhe hengissä ja ehjin nahoin, kun pojan touhu on niin vaarallista. Kuinka hän potkii, hakkaa ja puree muita perheenjäseniä suuttuessaan, tai kuinka hän rikkoo tavaroita tai virtsaa sänkyihin tai vaatekaappeihin vihaisena, tai pettyneenä. Kerroin karkailuista ja vaarantajun puuttumisesta.

Tässä vaiheessa lääkäri alkoikin puhua käytöshäiriöiden hoitoon käytettävästä lääkityksestä ja päätti heti varmistaa kokeneemmalta lääkäriltä asian. Lyhyen puhelun jälkeen hän ilmoitti, että määrää kokeiluun Risperdal nimisen lääkkeen. Lapsilla sitä käytetään käytöshäiriöiden hoitoon, aikuisilla mm psykoosin hoitoon.  Tämän pitäisi hillitä agresiivisuutta sekä impulsiivisuutta ja tämän myötä arjenkin helpottua. Aloitusannos on 0.25mg jonka voi tarvittaessa tuplata. Kuukauden päästä lääkäri soittaa kysyäkseen toimiiko lääke. Toivon todella,  todella paljon tämän auttavan!

Lopuksi lääkäri teki vielä omia tutkimuksiaan, tarkisti refleksit, korvat, sydänäänet yms. Nämä olivat kaikki niinkuin pitääkin.

Lopuksi puhuttiin vielä toimintaterapian tarpeesta ja lääkäri lupasi kirjoittaa kelalle suosituksen toimintaterapiasta ja useammin kuin nyt on ollut. Tämän vuoden toimintaterapiat onkin jo käytetty loppuun, enää muutama ohjauskäynti vanhemmalle on jäljellä. Tiiviimpi toimintaterapia voisi tuoda enemmän hyötyä ja saavutetut taidot ehkä siirtyisivät arkeenkin edes jossain määrin. Si-terapeutti tekee myös oman arvionsa. Lisäksi lääkäri kirjoittaa vammaistuen jatkohakemusta varten.

Tästä on hyvä jatkaa.

Lehden lukuyritys ja MRI

Nelonen ja Vitonen ovat molemmat poissa kotoa, toinen mieheni vanhemmilla ja toinen minun vanhemmillani. Voisi kuvitella, että on hiljaista ja rauhallista. Hiljaisempaa ja rauhallisempaa kyllä, mutta missään nimessä en edes kuopuksen nukkuessa ehdi lepäämään laakereillani.

Yritin sitä kyllä. Otin kupin kahvia, suklaata ja lehden, joka on odottanut lehtipinossa kolme viikkoa koskemattomana. Kaivauduin mukavasti sohvan nurkkaan ja käänsin ensimmäisen sivun. En edes muista mitä siinä luki, sain sen kuitenkin lukea rauhassa. Toiselle sivulle päästyäni oli jo ensimmäisellä elintärkeää asiaa. Vastasin ja ilmoitin samalla, että minä luen nyt, minua ei saa häiritä. Pääsin taas pari sivua eteen päin, kunnes taas tarvittiin mielipidettäni. "Joo ota se toinen, siitä tulee hieno kuva puhelimen suojakuoreen. Ai ei? No ota sitten tuo toinen."

Pääsin taas jatkamaan lukemista. Puolikkaan artikkelin jälkeen kyllästyin kuunteleman syöttötuolin kolinaa pöytää vasten. "ÄLÄ KOLISTA! Yritän keskittyä tähän lukemiseen ja toivon hiljaisuutta."

Jatkan taas. "ÄITII! MÄ TARVIIN LIIMAA!" "Aha. No ota. Antakaa mun nyt lukea. Ette puhu mulle kuin hätätapauksessa!"

Siinä vaiheessa kun olin ehtinyt kolmannen artikkelin puoliväliin alkaa eteisestä, makuuhuoneen vierestä kuulua kolinaa. Juuri sen huoneen, missä kuopus nukkui. Jotain tärkeää on hukassa. Ehdin juuri varoittaa metelöimästä makuuhuoneen vieressä, kun pinnasängystä kuuluu itkua. 

Jatkan lukemista joskus toiste. On se kaksi ja puoli artikkeliakin jo jotain. Tyhjää parempi.

Eilen oli muuten Vitosen magneettikuvaus päänsärkyjen vuoksi. Paikalla piti olla jo 7.30, syömättä ja juomatta. 

Etukäteen meille oli kerrottu, että saapuessamme sairaalaan laitetaan puudutusrasvaa, jonka vaikutettua laitetaan kanyyli ja annetaan esilääkitys. Luvattiin, että vanhempi saa olla paikalla nukahtamiseen saakka. 

Valitettavasti tulikin yllättävä muutos aikatauluihin ja Vitonen joutui vaihtamaan paikkaa hänen edellään olleen lapsen kanssa. Käytännössä se tarkoitti sitä, että kaikki esivalmistelut jäivät tekemättä ja jouduin jättämään hämmentyneen ja säikähtäneen pojan lähes varoittamatta tutkimussaliin hoitohenkilökunnan hoiviin. En saanut olla edes kanyylin laitossa mukana. Jälkikäteen kerrottiin anestesiaryhmän kieltäneet vanhempien mukana olon siksi, että jotku vanhemmat ovatkin alkaneet voida pahoin tai pyörtyneet kun lasta on pistetty.  

Kun haettiin Vitonen heräämöstä, ensimmäiset sanat olivat "Mä olin reipas poika. Mutta mua pelotti kun pistettiin piikillä!" 

Osastolla vielä seurattiin vointia ja annettiin ruokaa lapselle, mutta aika nopeasti pääsimme lähtemään kotiin.

Vaikka tutkimus odotteluineen oli odotettua nopeammin ohi, jäi silti vähän paha maku suuhun siitä, ettei tuota aikataulun muutosta hoidettu kovin lapsiystävällisesti. Annoin kyllä palautetta heti paikan päällä.

Tänään katsoo lääkäri kuvat ja vastaus tulee kirjeenä piakkoin.

Uupumusta

Sydän jyskyttää. Silmät painuvat kiinni väkisin, vaikka kuinka kuinka kaataisi kahvia kurkusta alas. Kuulen mitä sattuu ja puhun päättömiä. Rintaan sattuu ja joka ikinen lihas on kireällä. Tenniskyynärpääkin on keksinyt iskeä ja terveys reistailee muutenkin. Empatiakyky on kadonnut jonnekin ja muut ihmiset herättävät lähinnä ärtymystä, elleivät ymmärrä olla hiljaa lähelläni.
Unet ovat ahdistavia. Ratkean tupakoimaan vuosien tauon jälkeen tai lapsille tapahtuu onnettomuuksia.


Niin. Äiti on vähän väsynyt. Pitkäaikainen stressi alkaa puskea läpi fyysisinä oireina. Onneksi mies on lyhentänyt työpäiviään  normaalityöpäivän mittaiseksi, eikä ole ihan joka viikonloppu töissä. Ei tarvitse minun yksin yrittää selvitä arjesta. Onneksi on myös lapsiperheiden kotipalvelu joka auttaa muutaman tunnin viikossa.
 Lomasta haaveilen. Jossain vaiheessa sekin on edessä, tällä hetkellä sen ajatteleminen antaa voimia.
Täytyy kiittää onneaan, että kuopus ei ole ollut itkuinen vauva. Äitiin takertuva kyllä, sellainen kannettava malli, mutta sylissä tyytyväinen.

Yksinäisyys

Meitä vaivaa yksinäisyys. Tytöillä onneksi on ystäviä, mutta pojat eivät ole ystäviä löytäneet. Kolmosella on koulussa kavereita, mutta vapaa-ajan kavereista on pulaa. Muutaman kerran hän on koulun ulkopuolelta saanut seuraa, pääsääntöisesti hän kuitenkin on päivät kaveria vailla.

Nelosella kavereita ei ole senkään vertaa. Kaikki kaverit jäivät muuton myötä, eikä perhekerhoissa ole muodostunut kaverisuhteita. Ennenkin olen tainnut ihmetellä sitä, ettei hän ota kontaktia muihin lapsiin perhekerhossa.  Ulkona kuitenkaan tuota ongelmaa nähtävästi ei ole, sillä puistossa käydessämme hän leikki todella hienosti toisen pojan kanssa. Hänen kotonaan kävimmekin kyläilemässä tässä yhtenä päivänä.

Sydäntäni särki, kun Nelonen kertoi suurimmaksi unelmakseen oman leikkikaverin löytymisen. Käy niin sääliksi häntä. Vaikka kotona onkin sisaruksista seuraa, ei se kuitenkaan korvaa omia kavereita. Yksinäisyyden tuoma turhautuneisuus purkautuu lopulta käytösongelmina kotona.

Yritän Neloselle saada edes kerhopaikan, jos sinne järjestyisi avustaja. Olisi niin tavattoman tärkeää saada hänelle kavereita ja ohjattua toimintaa. Psykologin ja toimintaterapeutin päiväkotisuosituksista ei hyötyä ole, kun päiväkodit ovat yksinkertaisesti niin täynnä, ettei ole minkäänlaista paikkaa tarjota. Jonossa kuitenkin roikutaan sitkeästi.

Vitonen onneksi vielä tyytyy sisarusten seuraan, hänestä ei suhteen tarvitse olla huolissaan.

Leivontaa

Tänään sain pitkästä aikaa olla muutaman tunnin ihan yksin. Kuopuksen syntymän jälkeen on yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat jolloin olen ollut ilman lapsia.

Lähdin aamupäivästä käymään kirpputorilla ja mukaan tarttuikin kolme kassillista tavaraa. Osan ostoksista laitoin jemmaan joulua varten, ulkovaatteet ja lastenvaatteet pääsevät pesun kautta suoraan käyttöön.

Kotimatkalla kävin ostamassa torttu- ja piparkakkutaikinaa, sillä olimme sopineet jo aiemmin siskoni kanssa pitävämme jouluisen leipomispäivän.
Leivoimmekin, tai oikeastaan siskoni leipoi monta tuntia. Lapset olivat innoissaan kun saivat syysloman aloittaa leipomalla pipareita ja torttuja, sekä tietysti niitä syöden.

Huolta tänään herätti esikoinen, jonka mielialat ovat olleen laskusuunnassa jo jonkin aikaa. Tekee pahaa katsoa vierestä, kun oma lapsi kärsii pahasta olosta, eikä voi auttaa. Tottakai kuuntelen häntä ja keskustelen hänen kanssaan, mutta se ei poista kytevää masennusta.  Sovimme nyt, että soitan heti syysloman jälkeen koulupsykologille.
Paljon olen virheitä kasvattajana tehnyt, mutta onneksi silti lapseni luottaa minuun niin, että uskaltaa puhua kanssani. Toivon, että välimme ovat aina sellaiset, että hän uskaltaa ja haluaa avautua minulle.

Tutkimustuloksia

Eilen kirjoitettu teksti, unohdin vain julkaista

Raskasta. Sitä se on, meidän arki. Uuvuttavaa, kaikki voimat imevää, äänekästä ja vaarallista.

Nelosen käytös menee vain haastavammaksi ja Vitonen tulee hyvää vauhtia perässä. Joka päivä, monta kertaa päivässä Nelonen juoksee ympäri taloa hakaten ja potkien muita. Jopa kuopus saa osansa väkivallasta. Mikään sanktio ei tehoa. Kiinni pito ei tehoa kuin hetken. Vitonen ottaa mallia ja keksii itsekin tihutöitä.

Nelosen psykologin tutkimukset saatiin tänään päätökseen ja kävimme samantien tulokset läpi psykologin kanssa. Kognitiiviset taidot oliva pääsääntöisesti ikätasoa, muisti ja sanavarasto reilusti yli ikätason. Odotettavissa voi olla nimeämisen haasteita, nämä voivat näkyä esimerkiksi kertotaulun oppimisessa.
Kaikki pojan käytöksessä ei selity psykologin mukaan vain adhd:lla, hän suositteli si-terapeutin arviota, sekä lastenpsykiatriselle lähetettä. Näistä keskustellaan vielä tarkemmin lääkärin kanssa loppu kuusta. Adhd siis edelleen hänellä on, sen lisäksi vain jotain muutakin.

Eilen kävimme Kakkosen kanssa lastenpolilla reumalääkärin vastaanotolla. Nivelissä ei ollut tällä hetkellä ainakaan tulehdusta. Käsien aamujäykkyyttä ryhdytään hoitamaan lääkekokeilulla. Kahden viikon kuurina annetaan pronaxenia ja mikäli tämä poistaa jäykkyyden, on kyseessä niveltulehdus. Vaihtoehdoksi kyllä nousi myös yliliikkuvat nivelet, jotka voivat aiheuttaa paljonkin kipuja. Toivon kovasti, ettei kyseessä ole reumaa!

Myös Kolmosella oli korvapolilla käynti eilen. Nielurisat olivat normaalin kokoiset, mutta kitarisa jäi arvoitukseksi. Kuorsaus voi olle oire isosta kitarisasta, muttei yksistään ole syy leikkaukseen. Sain kotiläksyksi seurata hengitteleekö Kolmonen usein suun kautta. Jos näin on, on kitarisan poisto edessä.

Kakkosen asioissa tulimme opettajan kanssa juteltuamme siihen tulokseen, että hakeudumme koulupsykologille ja yritämme päästä tarkempiin tutkimuksiin.

Kuopuksen painonkehityskin jännittää. Huomenna on painokontrolli neuvolassa. Edellisen kuukauden aika painoa oli tullut vain 60grammaa, kotivaaka näyttää nyt tulleen kuukaudessa vielä vähemmän, vaivaiset 45g. Toivon kovasti kotivaa'an tuloksen olevan virheellinen.

13.10.2016

Esikoinen leikattu

Tänä aamuna pääsi esikoinen vihdoin leikkaukseen, jossa poistettiin tähystämällä tulehtunut umpilisäke. Vielä leikkaukseen mennessä oli epävarmaa onko kyseessä tulehdus, sillä tulehdusarvot olivat matalat, eikä kuumetta ollut.
Leikkaus meni onneksi hyvin ja tyttö nukkuu nyt väsymystään pois. Vointi ratkaisee pääseekö hän kotiin tänään vai huomenna.

Umppari

Meillä on nyt reilu kuukauden käynyt kunnan palvelusetelillä lapsiperheiden kotipalvelusta työntekijä. Yleensä hän on ulkoillut tai leikkinyt poikien kanssa ja olen itse sillä aikaa siivonnut tai viikannut pyykkiä. Pari kertaa ollaan nyt tehty niin, että kun olen ollut lasten kanssa perhekerhossa, on kotipalvelun työntekijä sillä aikaa siivonnut meillä. Kaikki apu mitä kotipalvelusta on saatu, on ollut kullan arvoista, mutta tuo kun on saanut tulla siistiin kotiin, on ollut aivan lyömätön apu! Olinkin ajatellut alkaa käyttämään enemmän tuota siivousapua, sillä siitä koen olevan eniten hyötyä, niin henkisesti kuin ihan konkreettisestikin.  Tänään tuli kuitenkin niin sanotusti isku vasten kasvoja. Kotipalvelusta tuli viesti, jossa ilmoitettiin muuttuneesta ohjeistuksesta. Uuden ohjeistuksen mukaan siivoaminen perheen poissa ollessa ei ole mahdollista enää. Harmittaa todella paljon!
Mietinkin, olisikihan mahdollista vaihtaa yritystä kesken sopimuksen sellaiseen, joka tekee pääasiassa siivouksia.

Illasta jouduin vielä lähtemään päivystykseen esikoisen kanssa, häntä vaivanneen mahakivun vuoksi. Kipu oli alkanut jo aamulla, hetkeksi helpottaen. Pikkuhiljaa kipu on päivän mittaan voimistunut ja illalla alkoi kohdistua oikealle alavatsaan. Umpilisäkkeen tulehdusepäilyn vuoksi lähdimme tarkastukseen.
Oireet sopivat umpilisäkkeentulehdukseen, mutta koska verikokeiden tulokset olivat hyvät, varmistetaan ultraamalla mistä on kyse. Ultraan pääsee vasta aamulla, joten saattelen esikoisen osastolle ja lähden yöksi kotiin. Aamulla tulee mummi siksi aikaa pitämään seuraa, että pääsen itse takaisin.
Voi minun pientäni <3

Puistoseurana poliisi

Muuttomme jälkeen meitä on muutaman kerran pyydetty puistoon alueen äitien kanssa, mutta en ole uskaltanut lähteä Nelosen karkailun vuoksi. Olen tästä potenut huonoa omaatuntoa ja miettinyt rajoitanko lasta liikaa ja estän normaalin elämän olemalla ylihysteerinen.

Tänään päätin tarttua kutsuun ja pakkasin lapset autoon ja ajoimme puistoon, joss muut äidit jo olivat lapsineen. Nelonen ja Vitonen olivat innoissaan kun saivat ulkoiluseuraa ja juttu luisti hyvin toisten lasten kanssa. Ehdin jo mielessäni harmitella, kun en ole aiemmin lähtenyt puistoon. Oli niin mukava rennosti jutustella muiden äitien kanssa ja katsella leikkiviä lapsia.
Pikkuhiljaa alkoi koittaa kotiin lähdön aika ja muut äidit lapsineen alkoivat lähteä yksi toisensa jälkeen. Lopulta olimme yksin puistossa ja koitin houkutella poikia autoon. Vaan heitäpä ei lähteminen kiinnostanut pätkääkään, vaan yhdessä lähtivät juoksemaan karkuun viereiselle asutusalueelle. Kuopusta kantaen painelin perässä ja käskin poikia pysähtymään, turhaan. He juoksivat erään talon pihaan, josta aikani heitä sain houkutella pois, Nelonen ehti yrittää kiivetä autotallin vintillekin, kun tikkaat nyt sattuivat olemaan siinä sopivasti paikoillaan. Hetken näytti jo siltä, että molemmat suostuvat lähtemään autolle, kunnes Nelonen yhtäkkiä ampaisi matkaan ja kiipesi talon pihaa kiertäväna aidan yli ja juoksi pihan toiselle puolelle ja portista ulos. Itse jouduin kiertämään tietä pitkin talon toiselta puolelta, sillä porttia ei tällä puolella ollut, enkä päässyt pienempien kanssa aidankaan yli.

Saapuessani portille, oli Nelonen kadonnut. Kiertelin ja huutelin häntä nimeltä, mutta turhaan. Ei jälkeäkään pojasta. Vieras alue, ja monta suuntaa mihin on voinut lähteä. Soitin puiston vieressä asuvalle äidille ja kyselin alueesta ja mahdollisista vaaranpaikoista. Hän lupasi lähteä autolla kiertelemään ympäristöä. Siinä vaiheessa soitin poliisit ja tämänä jälkeen miehelle, joka lähti saman tien töistä kohti puistoa.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan päästä (todellisuudessa ehkä  10 min) paikalle saapui kaksi partiota koira mukanaan. Kävimme läpi tilanteen, näytin missä olin pojan viimeksi nähnyt ja kerroin tuntomerkit. Juuri kun poliisi oli ottamassa koiraa autosta, autolla kiertelevä ystäväni löysi Nelosen! Hän ei ollut kuin parin sadan metrin päässä, mutta oli piiloutunut, etten löytäisi häntä. 
Oli valtava helpotus kun hän löytyi ehjänä!  Samanaikaisesti iski myös kokonaisvaltainen voimattomuuden tunne, joka kesti pitkään. Mieskin saapui puistoon juuri sillä hetkellä.
Toinen poliisipartio lähti pois ja toinen jäi vielä jututtamaan meitä ja lapsia.  Poliisi yritti puhua Neloselle, ettei saa karkailla, mutta poika vain kyseli poliisin varusteista. Lopulta kuitenkin löivät kättäpäälle ja Nelonen lupasi lopettaa karkailun. Niin on tosin luvannut sadat kerrat jo aikaisemminkin. Pahoin pelkään, että poliisin näkeminen oli vain innostava tekijä, varsinkin kun kuuli poliisikoiran olleen valmiina etsimään häntä. Meiltä vanhemmilta he kyselivät onko odotettavissa karkailun vähenemistä iän myötä, mutta sehän on täysi arvoitus meillekin. Saimme kehotuksen etsiä aidattuja puistoja joissa ulkoilla, välttyäksemme vastaavilta tilanteilta jatkossa. Kovasti toivottelivat myös jaksamista.

Jaksamista tässä tarvitaankin. Oma olo nyt jotenkin täysin turta. Nelosen ollessa kadoksissa, meinasin pariin otteeseen purskahtaa itkuun, mutta toisten lasten vuoksi oli pakko pysyä rauhallisena. On jotenkin epätodellinen olo ja samaan aikaan tunnen itseni tyhmäksi. Pitikö lähteä koettamaan onneaan ja lähteä puistoon. Harva ymmärtää mitä tämä on, kun itsekään en meinaa ymmärtää. Välillää luulee liioittelevansa arjen haasteita ja toisena hetkenä soimaa itseään aliarvioituaan tilanteet.
Olisipa supersankarin voimat!

Apuvälinetä arkeen

Kävin eilen ostamassa Biltemasta Kakkoselle ja Kolmoselle kouluun nystyrätyynyt helpottamaan tunneilla istumista. Molemmat ovat pitkin syksyä valitetelleet, kuinka tylsää ja hankalaa on istua paikoillaan. Ajattelien sitten kokeilla, jos noista tyynyistä olisi jotain apua. Ainakin tänään molemmat kehuivat tyynyjä.
Samalla mukaan tarttui paketti jossa on kaksi nystyräistä hierontapalloa, toinen noin tennispallon kokoinen ja toinen hieman suurempi. Osoittautuivat erinomaiseksi ostokseksi näin vuorokauden kokemuksella! Nelonen oli aivan rentona ja nautti silminnähden kun hieroin tänään pallolla häntä kevyesti. Vitoseen ei ollut yhtä rauhoittava vaikutus, mutta ehkäpä hänkin vielä malttaa nautiskella joku päivä hieronnasta.


Tänään kävi mies apuvälinelainaamosta tuomassa kokeiluun kaksi erilaista vaihtoehtoa estämään Nelosen autosta ja autossa karkailu. Ensimmäisenä otimme käyttöön magneettiliivin, joka kiinnitetään vöillä autoon, ja suljetaan eräänlaisilla magneeteilla. Liiviä ei saa avattua ilman siihen tarkoitettua magneetti avainta, joten auton penkissä pitämiseen se on oivallinen ratkaisu.  Sen kanssa on kuitenkin käytettävä samaan aikaan auton omia vöitä, turvavyöstä se ei siis mene. Tämän vuoksi edelleen on ongelmana se että Nelonen aukoo itse auton vöitä. Apuvälinemies otti mitat ja kuvia turvavöiden lukitussysteemistä ja yrittää kehitellä niihin jonkin ratkaisun.
Magneettiliivi muuten olisikin ollut lähes täydellinen ratkaisu, mutta liivi oli Neloselle hieman liian iso ja hän pääsi karkaamaan kaula-aukon kautta pois.Ei siis toimiva ratkaisu, ellei löydy pienempää vaihtoehtoa.

Huomenna täytyy asentaa tuo toinen kokeiluun saatu vaihtoehto, jos sekään ei toimi on ainakin kolmas vaihtoehto vielä olemassa, se vain on erikseen tilattava jostain.

Edistystä Nelosen asioissa

Nelosen asioissa tuntuu vihdoin tapahtuvan edistystä. Tänään alkoivat psykologin tutkimukset lastenneurologianpoliklinikalla. Psykologin käyntejä tulee yhteensä neljä ja loppukuusta on aika lääkärille.
Tätä kirjoittelen neuron odotusaulassa Nelosen ollessa psykologin juttusilla. Mitä lie tehtäviä tekevätkään yhdessä, tarkkaan en tiedä.

Tässä odottaessani sain erittäin odotetun puhelun apuvälinelainaamosta koskien auton lisävöitä, joiden on tarkoitus pitää poika turvavöissä. Huomenna tulee henkilö sovittamaan vöitä ja katsotaan löytyykö valmiina meidän tarkoitukseen sopivia vöitä, vai pitääkö niitä alkaa tilaamaan jostain.
 Olisi kyllä ihanaa jos vähän helpottuisi autoilu!

Paluu arkeen

Paluu arkeen tapahtui rytinällä, kun heti aamusta oli aika fysioterapeutille Kolmosen kanssa. Syynä käyntiin oli kouluterveyden huomaama oikean jalan kierto ulospäin kävellessä.

Heti alkuun tein itse suuren virheen, unohtamalla kertoa Kolmoselle mitä käynnillä tapahtuu. Ennakointi olisi hänen kanssaan aina ehdottoman tärkeää ja nyt sen puuttuminen aiheutti täydellisen stopin. Kolmonen ei suostunut tulemaan edes fysioterapeutin huoneeseen. Lopulta kuitenkin onnistuimme maanittelemaan pojan huoneeseen ja alku sujuikin hyvin, hän suostui riisumaan paidankin ongelmitta ryhdin tutkimista varten. Sitten tapahtuikin jotain, eikä yhteistyö enää onnistunut. Kolmonen laittoin täysin jarrut päälle, eikä suostunut enää hievahtamaankaan, muuten kuin yrittäessään poistua huoneesta. Yritin saada häntä yhteistyöhön, mutta tuloksetta. Yritin pitää napakan asenteen, olematta silti painostava.
Meillä on sääntönä peliajan menetys silloin jos sääntöjen noudatus ei onnistu tai käytös on huonoa. Pariin otteeseen muistutin säännöstä kertoen, että fysioterapiassa on sääntönä ohjeiden kuuntelu ja noudattaminen, jos sääntöä ei noudata, on seurauksena peliajan menetys. (parempia keinoja saa ehdottaa)

Lähdimme lopulta niin, että tutkimus oli alkutekijöissään. Fysioterapeutti ehti kuitenkin huomata, että Kolmosen lantio kiertyy, mikä aiheuttaa jalan asennon. Saamme postissa vähän jumppaliikkeitä ja varaan vuoden päästä uutta aikaa ja katsotaan lantion asentoa uudestaan.
Lähtiessämme vastaanotolta maintisin Kolmoselle, ettei tänään pelata kuten olein varoittanut, koska kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä. Siitäkös syntyikin aivan mahdoton kohtaus. Kolmonen alkoi huuta ja raivota, hakkasi ja potki lasiovia, ja yritti lähteä takaisin fysioterapiaan saadakseen peliajan takaisin. Se nyt ei tietenkään onnistunut, sillä meidän aikamme oli jo mennyt. Jouduin kantamaan huutavan ja rimpuilevan pojan autoon, jossa riehuminen jatkui. Hän aukoi ikkunoita osoitellen keskisormea ohikulkijoille, huusi ja kiroili. "Oot paska äiti, pilaat mun elämän kun en saa pelätä, haista äiti kuule VITTU" yms mukavaa. Kotona sama meno jatkui ja sisarukset saivat osansa, lyöntien ja potkujen muodossa. Kun menin väliin, heitti hän minuakin niskaan kirjalla, niin että silmissä pimeni.
Jotenkin lopulta hän suostui rauhoittumaan omalle sängylleen ja lopulta saimme pyydettyä anteeksi ja juteltua tilanteesta.

Itsellä ei ollut itku kaukana ja tein päätöksen koulupsykologille soittamisesta, sillä tämä ei ollut lainkaan ensimmäinen tälläinen kohtaus. Tänään sattuu sopivasti olemaan vanhempainvartti koululla, joten saan kuulla kuinka koulussa sujuu.


Viikonloppu mökillä sujui hyvin. Ulkoilimme paljon, paistoimme lettuja ja makkaraa, saunoimme ja pelailimme lautapelejä. Selkäni sain tosin jumiin, sillä sänky jolla nukuin oli aivan onnettoman kova. Pieni tapaturmakin sattui, kun Nelonen onnistuin irrottamaan yhden kaapin oven saranoineen päivinineen vahingossa. Tänään saan tietää seuraako tuosta laskua...
Kokonaisuudessaan viikonloppu oli todella kiva ja varmasti lähdetään uudestaankin :)

Viikonlopun viettoon mökille

Vähän saadaan vaihtelua arkeen, kun lähden lasten ja siskoni kanssa viikonlopuksi mökille. Mies jää kotiin nauttimaan hiljaisuudesta ja lataamaan akkuja. Tulee kyllä hänellekin tarpeeseen. Alkaa molemmilla meistä olla jaksaminen koetuksella tämän arjen keskellä,.

Aamusta kävimme Nelosen, Vitosen ja kuopuksen kanssa Kakkosen luokassa tutustumassa, kun oli avoimet ovet- päivä. Ihmeen hyvin sujui poikien kanssa, vaikkei nyt ihan äänettömänä pojat pysyneetkään. Opettaja toi palikoita joilla pojat saivat rakennella oppitunnin ajan. Kävivät pojat toki välillä ryömimässä luokassa pulpettien alla, mutta suurempaa häiriötä he eivät aiheuttaneet.

Tuosta menimme suoraan viereiseen perhekahvilaan, jossa käymme joka perjantai. olen ihmetellyt joka kerta sitä, ettei Nelonen, saatika sitten Vitonen ota mitään kontaktia muihin lapsiin, vaan joka kerta he vaativat äidin leikkikaveriksi.
Tänään Nelonen otti uskaltautui ensimmäistä kertaa kysymään, haluaisiko eräs poika leikkiä hänen kanssaan. Valitettavasti poika ei halunnut leikkiä. Alkuun tuo ei vaikuttanut harmittavan Nelosta lainkaan, mutta myöhemmin harmi purkautui.Olin itse juuri kuopusta siirtämässä, kun näin tuon toisen pojan heittävän Nelosta lelulla ja Nelosen samantien kostavan. Ehdin väliin kun vieras poika oli heittämässä uudestaan. Raukka taisi säikähtää kun vieras nainen kävi komentamaan ja lähti itkien äitinsä luo. Itse jututin Nelosta ja selvisi hänen itse aloittaneen koko homman. Koska pojan kieltäytyminen leikistä edelleen harmitti, oli Nelonen alkanut tökkimään lelulla poikaa takamukseen, mistä täysin ymmärrettävästi harmistuneena hän oli heittänyt lelulla Nelosta. Kävimme tottakai sitten pyytämässä pojalta anteeksi.

Perhekahvilasta lähdettyämme molemmat pojat alkoivat karkailemaan ja sainkin tovin juosta heidän perässään. Molemmat säntäsivät koulun pihaan, missä oppilaat auttoivat saamaan heidät autoon. Vastaan tullut Kakkonen kantoi kuopuksen autoon, jotta itse sain raahattua vastaan hangoittelevan Nelosen autoon asti. Vitonen sentään kipitti lopulta kiltisti perässä, kun huomasi, ettei saanut reaktioita aikaan enää.

Päästyämme kotiin syömään ja lepäämään, pojatkin alkoivat rauhoittua. Vielä pitäisi pakata, vasta osa tavaroista on valmiina. Silti istun tässä kirjoittamassa ja syömässä pizzaa... Kauppaankin pitäisi vielä ehtiä.
Onneksi ei ole mitään tiukkaa aikataulua :)

Hyvää viikonloppua kaikille!

Tutkimuksia siellä ja täällä yhden jos toisenkin kanssa

Tänään kävimme lääkärillä Kolmosen kanssa tarkistamassa nielurisojen kokoa ja saatiin samalla lähete verikokeisiin, rauta-arvojen ja perusverenkuvan tarkastukseen, kun tuo ruokavalio on ollut niin suppea aistiyliherkkyyksien vuoksi.

Hienoista neuvottelua sai käydä, että poika edes avasi suutaan lääkärille, kun puisen lastan laittaminen suuhun ällötti poikaa jo ajatuksena. Lääkäri osasi hommansa hyvin ja teki herrasmiessopimuksen Kolmosen kanssa ja sai tutkimukset tehtyä loppuun.
Tutkimuksissa selvisikin, että Kolmosella on aika kookkaat risat ja lääkäri laittoi lähetteen erikoissairaanhoitoon tarkempaa tutkimista varten.

Erikoissairaanhoitoon on tulossa muutenkin käyntiä lähiaikoina.  Kolmosella alkaa lastenneurologian polilla psykologin tutkimukset ensi viikolla vihdoin ja viimein. Näillä on tarkoitus vahvistaa ADHD diagnoosi ja poissulkea muut keskittymisvaikeuksia aiheuttavat häiriöt.

Parin viikon kuluttua onkin Kakkosen vuoro, hänen kanssaan lastentautien polille. Tähään käyntiin syynä on pitkään jatkuneet nivelkivut ja käsiin ilmaantunut aamujäykkyys. Valehtelisin jos väittäisin, ettei hirvitä yhtään. Meillä on lähi suvussa sekä nivel-, että lastenreumaa. Toivon totisesti, että selitys kivuille olisi jokin ihan muu ja harmiton juttu!

Uintia

Taas on niin paljon asiaa, että täytyy varmaan koittaa kirjoittaa useampi postaus, ettei tulisi romaanin mittaista tekstiä.

Aloitimme tänään Kolmosen ja Nelosen kanssa uinnin kaupungin järjestämässä erityislasten uintiryhmässä. Ryhmä on tarkoitettu 4-6 vuotiaille ja vanhemman on tarkoitus toimia avustajana. Nelonen pääsi mukaan ryhmään, vaikka hän on täyttänytkin jo seitsämän vuotta. Ryhmässä on oltava vanhempi avustajana ja toiselle pojista sain siskoni mukaan. Mies jäi hoitamaan kuopusta ja Vitosta kotiin. Tarkoitus oli aloittaa jo kaksi viikkoa sitten, mutta ensimmäisellä kerralla uinti peruuntui ohjaajan sairastumisen vuoksi ja toisella kertaa jouduimme itse jäämään pois juuri ennen uintia ilmenneen kihomatotartunnan vuoksi.

Aika nopeasti huomasi, että ryhmässä oli kolme lasta, joiden keskittymiskyvyn puute oli silminnähtävää, kaksi näistä oli omia poikiani. Silti saimme tehtävät tehdyksi ja lapsilla oli hauskaa, mikä oli pääasia. Kolmosen kanssa jopa edistyimme heti hieman, hän uskalsi uittaa vuorotellen poskea, leukaa ja otsaa. Kotitehtäväksi saimme vesiämpäriin puhaltelun, jotta vesi kasvojen lähellä ei enää tuntuisi niin pelottavalta. Nelonen taas sai kotiläksykseen harjoitella uimalasien käyttöä sukeltaessa.

Tunnin lopuksi kävimme vielä nautiskelemassa hetken porealtaassa ja leikimme vedessä. Oli ihanaa itsekin pitkän tauon jälkeen päästä räpiköimään ja sukeltelemaan  :)

voi spagetti...

On muuten sanoinkuvaamaton tunne, kun pitkän imetysmatatonin jälkeen pääset vihdoin kuolemanväsyneenä sänkyyn, vain huomataksesi sen olevan täynnä spagettia. Raakaa, pätkittyä spagettia! Jakun vihdoin olet hiirenhiljaa saanut kerätyä spagetin pätkät yhteen kasaan, huomaat sängyssä olevan toisenkin yllätyksen. Sänky on märkä. Pissasta märkä. Kiitos poikani. Rakastankin yllätyksiä....

Näin pääsi käymään viime yönä. Ensi yönä toivottavasti saisi vähän paremmin nukkua. Muuton jälkeen ovat yöt olleet toinen toistaan huonompia, sillä uudessa sängyssämme on aivan onneton sälepohja, mutta tänään mies sai haettua siihen uuden pohjan. Selkä alkaakin olla jo aivan tohjona, tuntuu kuin koko lantio olisi aivan mutkalla. Tulee heräiltyä pitkin yötä ja päivisinkin selkä vaivaa.

Kuopus on myös omalta osaltaan huolehtinut yöunien katkonaisuudesta. Kiinteiden aloituksen myötä on herännyt allergia epäilyitä, ja oireiluna on mm. ruokahaluttomuus ja jatkuva yösyönti. Välissä saatiin jo ruokahalu parantumaan, mutta kokeiltuamme uudestaan viljojen sopivuutta on palattu 24/7 rinnalla roikkumiseen ja kiinteiden huonoon menekkiin. Viljoja on nyt pakko kuitenkin pari viikkoa vähintään saada menemään, sillä joudumme käyttämään kuopusta verikokeissa joissa katsotaam mm. keliakia vasta-aineet. Tätä varten on oltava taustalla riittävä gluteenialtistus, jotta tulos olisi luotettava. Siihen asti on vain kestettävä ja toivottava ruokahalun palaavan.

Laavuilua ja mökkikuumetta

Käytiin tänään pitkästä aikaa laavulla makkaran paistossa. Ennen muuttoa tuli käytyä useinkin, mutta viime aikoina ei ole yksinkertaisesti ehtinyt. Tänään sitten päätimme skipata ruuan laiton ja lähteä tutustumaan nykyisen asuinpaikan laavuun. Kivalta paikalta vaikutti, käydään varmasti toistekin. Lapset nauttivat uusista poluista ja makkaran paistosta. Laavulla oli tilaa juosta purkaa energiaa, eikä vieressä virtaava jokikaan liikoja houkutellut. Toki sitä käytiin ihmettelemässä ja uitettiin keppejä, mutta paljon enemmän kiinnosti makkaratikkujen kärvennys nuotiolla.


Laavulla ollessa alkoi kamalaati houkuttaa ajatus patikoinnista lasten kanssa. Aika pian tuo ajatus jalostui niin, että aloin katsella ensi viikonlopuksi vuokramökkejä, joiden ympärillä olisi lapsillekin sopivia patikointi reittejä. Mies ei oikein meinaa pysyä mukana ideoinnissani. Nyt on jo hyvä tatjous mökkivuokrasta saatu ja mies vasta miettii olisiko kiva lähteä.
Saa nähdä päästäänkö mökille, vai ehtiikö joku muu idea iskeä ennen ensi viikkoa...

Omaishoitaja

Eilen sain aivan mahtavan puhelun. Minut on hyväksytty Nelosen omaishoitajaksi! Ihan huikeaa! Olin aivan varma, ettei hakemusta hyväksytä virkailijan varoiteltua tiukentuneista kriteereistä. Ilmeisesti tilanteemme kuvantui oikeanlaisena meillä käyneelle virkailijalle.

Uskon omaishoitajuudesta olevan hyötyä esimerkiksi tukitoimia hakiessa. Jo sana omaishoitaja kuvaa arjen haastavuutta eri tavalla, kuin "vilkkaan lapsen äiti". On ikäänkuin virallisesti tunnustettu, että arkeni pyörii lapsen haasteiden ja kuntouttamisen ympärillä.

Omaishoidon vapaat ovat myös tervetulleita. Näihin en ole vielä täysin perehtynyt, mutta sen verran tiedän, että voimme saada palvelusetelin jonka arvo 200€. Tällä setelillä voimme ilmeisesti joko ostaa yöhoitoa lapselle, tai palkata jonkun käyttämään lasta jossain kodin ulkopuolella.
Näistä varmasti saan lisätietoa kunhan saan postissa sopimuspaperit.

Kuka voi hakea omaishoidontukea?

Seuraavaksi suora lainaus omaishoitajat.fi sivustolta:

Omaishoitolain 3 §:n mukaan kunta voi myöntää omaishoidon tukea, jos:

• henkilö alentuneen toimintakyvyn, sairauden, vamman tai muun vastaavanlaisen syyn vuoksi tarvitsee kotioloissa hoitoa tai muuta huolenpitoa; 

• hoidettavan omainen tai muu hoidettavalle läheinen henkilö on valmis vastaamaan hoidosta ja huolenpidosta tarpeellisten palveluiden avulla;
• hoitajan terveys ja toimintakyky vastaavat omaishoidon asettamia vaatimuksia;
• omaishoito yhdessä muiden tarvittavien sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen kanssa on hoidettavan hyvinvoinnin, terveyden ja turvallisuuden kannalta riittävää;
• hoidettavan koti on terveydellisiltä ja muilta olosuhteiltaan siellä annettavalle hoidolle sopiva;
• tuen myöntämisen arvioidaan olevan hoidettavan edun mukaista.

Omaishoitajan on oltava hoidettavan omainen tai muu hoidettavalle läheinen henkilö. Omaishoidon tuessa ei ole ikärajoja, vaan laki koskee niin vammaisen lapsen vanhempia kuin iäkästä vanhempaansakin hoitavaa.

 Tässä vielä linkki ko. sivustolle: http://www.omaishoitajat.fi/omaishoidon-tuki-0http://www.omaishoitajat.fi/omaishoidon-tuki-0

 

Apuväline ja asunnonmuutostyö hakemus

Teimme jo heinäkuun puolella vammaispalveluun hakemuksen, jossa pyysimme tukea pihan aitaamiseen, jotta ulkoilu onnistuisi helpommin Nelosen kanssa. Elokuun puolivälissä meillä kävi sosiaalityön tekijä tarkistamassa paikat ja keskustelemassa hakemuksesta.
Myöhemmin liitimme samaan hakemukseen pyynnön erikoisvalmisteisista turvavöistä autoon, jotta Nelonen ei pääsisi karkailemaan niin helposti autosta, eikä autoilu olisi niin vaarallista.

Viime viikon perjantaina saimme postissa päätöksen, jossa todettiin, ettei näillä tiedoilla ADHD ole sellainen sairaus tai vamma jonka katsotaan oikeuttavan vammaispalveluiden tarjoamiin välttämättömiin asunnonmuutos töihi, eikä pihan aitaamisen katsota olevan asumisen laadun kannalta välttämätöntä. On pakko sanoa, että ottaa päähän ja raskaasti. Omaan järkeeni ei käy, miksi karkaileva vaarantajuton salamannopea ADHD-lapsi on vähemmän aidan tarpeessa, kuin kehitysvammainen tai autistinen lapsi joka myös karkailee. Tätä sanoessani en millään tavoin väheksy autismia tai kehitysvammoja, vaan harmittelen sitä, ettei ADHD:n toisinaan jopa invalidisoivaa vaikutusta.
Turvavöiden kielteinen päätös selitettiin osin määrärahoilla.

Soitin päätökset luettuna lastenneurologian polille kysyäkseni neuvoja, onko muuta tahoa mistä voisi anoa tukea aitaan tai vöihin ja minut yhdistettiin sairaalan sosiaalityöntekijälle. Hän vaikuttikin puhelun perusteella ottavan tilanteemme vakavasti ja aikoi selvitellä asioita.

Eilen sosiaalityöntekijä sitten soitti ja kertoi olleensa yhteydessä apuvälinelainaamon turvavöiden tiimoilta. Täältä oli sanottu, että tarvitaan neurologin lähete, jotta voivat selvittää asiaa. Sos.tt olikin hankkinut lähetteen ja nyt pitäisi viikon-parin kuluessa tulla tieto siitä, onnistuuko vöiden hankinta tätä kautta.

Aidan suhteen tarkoituksenamme on tehdä valitus päätöksestä ja liittää mukaan ainakin toimintaterapeutilta lausunto juuri aitaa koskien,  yritän myös saada neuvolan lääkäriltä lausunnon, sillä neurologin aikaa olemme odottaneet jo kesäkuulta ja jonojen vuoksi saattaa mennä jopa loppuvuoteen ajan saaminen.

Pitäkää peukkuja, että asiat menevät parhain päin!

Omaishoidontuen hakeminen

Saimme sopeutumisvalmennuksessa ollessamme kuulla, että jommankumman vanhemmista on mahdollista hakea omaishoidontukea.
Pari viikkoa sitten sain vihdoin tehtyä hakemuksen ja nyt maanantaina soi puhelin. Virkailija joka käsittelee näitä hakemuksia, pyysi saada tulla käymään kotonamme ja aika järjestyikin heti seuraavalle päivälle eli tiistaille.

Ennen virkailijan tuloa, etsin käsiini kaikki mahdolliset paperit joita on psykologilta, toimintaterapeuteilta, neurologilta ja päiväkodista. Liitin mukaan myös sopeutumisvalmennuksessa Kelan vaatiman tavoite suunnitelman. Tavoitteemme tosiaan on, ettei Nelonen marraskuussa karkaisi, tai yrittäisi karata kuin joka toinen kerta liikkuessamme kodin ulkopuolella.

Virkailijan saapuessa, karkasi Nelonen samalla oven avauksella kun virkailijan päästin sisälle. Saipa ainakin heti alkuunsa aitoa kuvaa siitä, mitä meidän arki on. Istuimme alas, tai virkailija ainakin istui, itse pompin siellä ja täällä ohjaamassa poikien toimintaa. Heti alkuun annoin nähtäväksi kaikki lausunnot, jotka olin etsinyt valmiiksi. Sitten aloimme käymään läpi arkeamme osio kerrallaan. Olen varma, etten kaikkea saanut kerrottua edes, mutta parhaani yritin. Kävimme läpi kaikki arjen toiminnot ja niistä selviytymisen, kuinka asiointi pojan kanssa sujuu (katastrofaalisesti), kuinka hän suhtautuu vastoinkäymisiin, osaako hän leikkiä jne.
Kerroin kuinka juuri viime viikolla hän kiipesi liikkuvan auton ikkunasta yrittäen päästä sen katolla, kuinka olemme joutuneet hankkimaan kuivausrummun, että ehtisin pestä pyykkiä, jota tulee aivan älyttömästi johtuen Nelosen tavasta suuttuessaan pissata sänkyyn/matolle/vaatekaappiin, kuinka olen joutunut estämään siskon lyömistä puukolla, kuinka en voi jättää kuopustakaan hetkeksikään silmistäni, ettei Nelonen nappaa kuopusta syliin ja ala hyppyytellä tai opettaa häntä lentämään yms mukavaa... Kuinka ulkoilu tietynlaisina päivinä mahdotonta, kuinka kipeää mihin vaan, miten karkaa jopa turvaistuimen vöistä ja kuinka päivittäin arjessa on mukana pelko siitä, selvitäänkö tänään hengissä ja terveenä.

Käynnin päätteeksi virkailija kertoi esittävänsä hakemukseni liitteineen, sekä oman arvionsa työryhmän palaverissa perjantaina ja lupasi ilmoittaa puhelimitse tuloksen. Käyntinsä perusteella hän ei uskaltanut sanoa vielä mitään, vaikka totesikin arkemme olevan sitovampaa kuin tavallisen saman ikäisen kanssa. Kuulema myöntämiskriteereitä kiristetään jatkuvasti.

Nyt vain jännityksellä odottamaan miten käy.

Niin paljon asiaa, niin vähän aikaa

Kirjoittamista riittäisi vaikka kuinka, mutta tuntuu, ettei aikaa kirjoittamiseen jää enää sitäkään vähää, mitä nyt vaikka heinäkuussa jäi.  Kun vihdoin ehtii kirjoittaa, ei osaa edes valita, mikä mielessä pyörivistä asioista on tärkein.

Nelosen kanssa arki on mennyt haasteellisemmaksi. Luultavasti muutto ja muuttuneet rutiinit ovat vaikuttaneet, mutta oikeastaan päivittäin tulee tilanteita jolloin kontakti poikaan katoaa ja meno muuttuu kaaottiseksi, väkivaltaiseksi ja hallitsemattomaksi. Holding-ote on taas tullut tutuksi, mutta tämän lapsen kanssa se ei toimikaan, ainakaan niin hyvin kuin pitäisi.  Nelonen nimittäin rauhoittuu hyvin nopeasti ja vaikuttaa olevan hyvin kontaktissa ja juttelee hienosti. Irti päästyään kuitenkin kierrokset nousevat uudestaan. Kiinnipidon pituudella ei tunnu olevan merkitystä, rauhoittumista ei vain tunnu tapahtuvan. Otetta käytettiin ennen hyvin usein riehuvan Kakkosen kanssa ja tulos oli aivan toisenlainen, oikeasti toimiva. Nyt tuntuukin tosi neuvottomalta olo, kun ei saa tilanteita katkaistua, vaan kierrokset pysyvät korkealla yleensä nukahtamiseen saakka. Kylpy illasta kyllä on sellainen joka saattaa rauhoittaa.

Viikonloppuna olin tyttöjen kanssa seurakuntani järjestämällä leirillä ja kyllä tuli tarpeeseen pieni irtiotto arjesta! Sen lisäksi, että oli ihanaa olla täysihoidossa, sain keskustella naisen kanssa, joka tiesi täysin mistä puhutaan, kun perheessä on todella haastavaoireinen Adhd-lapsi. Kävimme pitkän ja antoisan keskustelun, enkä voi kuin ihmetellä tuon naisen vahvuutta kaiken hänen kokemansa jälkeen. Suurista vastoinkäymisistä huolimatta hän jaksaa tarjota tukeaan muille. Ihana, vahva ihminen!
Tuolla leirillä ymmärsin yhtäkkiä myös oman jaksamiseni merkityksen. Tottakai olen aina tiennyt, että äidin jaksaminen on perheelle tärkeää, mutta vasta nyt sisäistin sen merkityksen ja ymmärsin, etten ole huono tai heikko väsyessäni tai kaivatessani vapaahetkeä.
 Olen vain tavallinen äiti, raskaan arjen keskellä.

Ei enää ikinä ihmisten ilmoille lasten kanssa!

Tänään oli niin sateinen ja kolea ilma, ettei ulkoilu innostanut oikein ketään. Reippaana tyttönä päätin kuitenkin tarjota tekemistä lapsille ja lähdettiin erään marketin leikkipaikkaan.
  Jääräpäisesti pidin suunnitelmastani kiinni, vaikka jo ennen lähtöä oli havaittavissa merkkejä haastavasta päivästä.

Touhut lasten kanssa menivät hyvin ja olin jo onnittelemassa itseäni hyvin sujuneesta reissusta, mutta aavistuksen liian varhain.
Kun olisi pitänyt lähteä kotiin päin, päättivät Nelonen ja Vitonen yksissä tuumin vähän liikuttaa äitiä. Onneksi paikalla oli myös ihana ystäväni, joka jäi kaitsemaan kuopusta, Kolmosta ja Kakkosta. Sekä laukkuani joka jäi jonnekin lattialle sännätessäni karkuun kirmaavien poikieni perään.

En siinä pitkin marketin käytäviä pinkoessani jäänyt ihmisten ilmeitä katselemaan, mutta voin vaikka vannoa meidän herättäneen hilpeyttä ihmisissä. Vitosen sain pysähtymään, mutta Nelonen vain jatkoi juoksuaan suunnaten liukuportaisiin. Ensin alas ja heti perään ylös ja uudestaan alas-ylös. Lopulta kaveri juoksi vahingossa umpikujaan ja sain napattua hänet kiinni.  Tällä välin joku ihana ihminen oli pitänyt Vitosta silmällä huomattuaan, että taitaa olla tilanne päälle. Iso kiitos sinulle, jos tätä satut joskus lukemaan!

Vitosta kantaen pääsimme takaisin lopun laumani luo, mutta menin tekemään sen virheen, että päästin pojasta irti. Silmänräpäyksessä hän oli jo kaukana. Lähdin perään, mutta yritin tehdä sen niin, ettei Nelonen huomaa minua, ajatuksena se, että ehkä lopettaisi juoksemisen kun en ole perässä. Vielä mitä! Poika vain jatkoi matkaansa tyytyväisenä kirmaten. Poimin matkalta hänen kenkänsä jotka potki jalasta jostain syystä, sekä lippiksen joka sekin oli päätynyt maahan. Siinä vaiheessa meinasi itseäkin naurattaa tilanteen koomisuus, joka tosin loppui lyhyeen Nelosen juostessa parkkihalliin. Siellä lopulta sain hänet kiinni, juuri kun oli juoksemassa ulos autojen sisääntulorampista.

Tämän jälkeen pääsimme lopulta autoon, mutta vielä autossakin  Nelonen yritti karata vöistään. Lopulta ilmeisesti tajusi, että äidin huumori alkaa olemaan lopussa pahemman kerran ja on parempi istua aloillaan.

Omat voimat tuo reissu vei totaalisesti. Jalat maitohapoilla, ja tulipa nyt illasta pitkästä aikaa rytmihäiriöitäkin. Vähön liian kirkealla stressitasot nyt.

Pahoittelen jos tekstin sekaan on päässyt kirjoitusvirheitä. Puhelimella kirjoitan tätä, enkä puhelinta käyttäessäni huomaa puoliakaan virheistäni.

Si-toimintaterapeutilla käynti

*Nyt on tekstiin muokattu oikea lapsi, meni järjestysluvut sekaisin tekstiä kirjoittaessa ja puhuin Nelosesta vaikk tarkoitin Kolmosta.

Syksyn tullen alkaa kalenteriin ilmestymään menoja toisensa perään.
Yksi näistä menoista oli käynti aistihäiriöihin perehtyneen toimintaterapeutin luona. Tämä ensimmäinen käynti tehtiin ilman lasta, sillä käynti meni siihen, että perehdyttiin haasteisiin ja käytiin läpi asioita synnytyksestä alkaen.Kolmosen syntymää ja vauva-aikaa kuvatessani, sanoi toimintaterapeutti jo siitä, että kuulosta juuri tyypilliseltä aistiyliherkältä lapselta. Mitä enemmän kävimme asioita läpi, sitä enemmän itsellenikin vihdoin vahvistui, että kyseessä todella on oikeasti aistihäiriö, enkä ole sitä liioitellut tai kuvitellut päässäni, saatika itse vahvistanut, vaan toiminut oikein monessa asiassa. Tai olenhan minä sen tiennyt aina, etteivät nämä haasteet ole vain omassa päässäni, mutta jotenkin siitä tekee todellisemman se, kun joku asiaan perehtynyt tunnustaa asian.

Pelottavasti siinä tunnin aikana toimintaterapeutti nosti esiin neljä kirjainta, jotka usein ovat yhteydessä aistihäiriöihin. Siis ADHD. Sainkin pinon monisteita täytettäväksi, ja oli jo puhetta mahdollisesta nepsyvalmennuksesta, mikäli tarkkaamattomuus nousee esiin noista lomakkeista.
Yksi lomake koski pelkästään ruokailua ja siihen liittyviä ongelmia. Kolmosella kun on haasteita saada syötyä joitain ruokia, tai tarkemmin sanottua nieleminen on hankalaa. Esimerkiksi lihat tuntuvat juuttuvan kurkkuun kiinni, vaikka mielellään niitä pureskelee ja imeskelee maut.

Sovittiin vielä, että varmuuden vuoksi käytän Kolmosen lääkärin vastaan otolla ja varmistetaan, ettei nielemisen hankaluudet johdu isoista risoista (nielu- tai kita, en ikinä muista kummista). Samalla tarkastetaan kasvu ja veriarvot, ettei suppea ruokavalio ole aiheuttanut niihin vahinkoa. Rautalisää on jo jouduttu käyttämään aiemminkin ja välissä oli haasteita hitaanlaisen kasvun vuoksi.

Erittäin hyvänä vinkkinä saimme erityisryhmille tarkoitetun uimakoulun, jonne ilmoitimmekin Kolmosen ja Nelosen molemmat.Kolmosen pään alue on suun lisäksi muutenkin kovin herkkä, ja mm. hiusten tai kasvojen pesu on aina ollut hankalaa. Tähän kuulema voisi tuosta erityislasten uimaryhmästä olla apua.
En ollut edes tullut ajatelleeksi, että mekin voisimme ilmoittaa lapsiamme noihin erityisliikunta ryhmiin, varsinkaan "diagnoosittomien" kanssa.

Mielenkiinnolla jään odottamaan, millaista palautetta täyttämistämme monisteista seuraa....

Sopeutumisvalmennuskurssi Paimiossa

Lupasin jo aiemmin tehdä oman postauksen tuosta sopeutumisvalmennuksesta ja nyt vihdoin löytyi aikaa istua kirjoittamaan, ja läppärikin on löytynyt muuttolaatikoista. Univelkaisena en tosin takaa tekstin laadukkuutta ;)

Kurssi on siis Kelan kustantama sopeutumisvalmennuskurssi koko perheelle, eikä siitä itse tarvitse maksaa mitään, vaan jälkikäteen voi hakea kuntoutusrahaa, joka aivan aavistuksen paikkaa viikon ansionmenetyksiä. Kurssi järjestetään laitosmuotoisena ja kun oikein pinnistelee, voi kuvitella olevansa täysihoitolassa. Kurssi kestää yhteensä 10 päivää ja on kahdessa jaksossa, ensimmäinen oli nyt elokuussa ja toinen on marraskuussa.

Koululaiset jäivät tällä kertaa kotiin, sillä samalla viikolla alkoi koulu uudessa koulussa, eikä tärkeitä, ensimmäisiä päiviä tietenkään voinut olla pois. Mukaan lähtivät siis Nelonen, kenen vuoksi kurssille lähdimmekin, sekä Vitonen ja kuopus. Sekä tietenkin me vanhemmat. Toiselle jaksolle tulevat koululaisetkin.

 Matka Paimioon alkoi maanantai aamuna taksin tullessa hakemaan kotipihasta meitä 5.30. Minulla ja miehelläni oli muuton jäljiltä unta takana juuri ja juuri kolme tuntia, joten oli onni, ettei itse tarvinnut ajaa! Taksista meidän ei tarvinnut itse matkaa kuin omavastuu osuus 25 euroa suuntansa, matka julkisia käyttäen olisi ollut useine vaihtoineen liian haastava erityislapsen kanssa. Tästä saimme todistuksen kurssilla, jotta sen voi tarvittaessa toimittaa Kelaan.

Paimioon saavuttuamme saimme saman tien asuntomme avaimet ja pääsimme syömään. Tämän jälkeen tutustuimme alueeseen ja henkilökunta esitteli itsensä. Jokaiselle perheellä oli myös varattu keskusteluaika, jossa kartoitettiin perheen tilannetta ja haasteita, sekä odotuksia kurssin suhteen.

Ilmeisesti meidän perhe sai jotain reaktioita aikaan, sillä päivällisellä eräs kurssin henkilökunnasta kävi erikseen meille sanomassa, että jos haluamme, voimme pyytää iltapalat omaan asuntoomme koko kurssin ajan.  Oli kyllä mahtava homma, sillä meillä nuo ruokailutilanteet menivät siihen, että saimme koko ajan käydä hakemassa poikia takaisin pöytään.

Kurssilla perheet oli jaettu ryhmiin, oli kuntoutujien ryhmä, vanhempien ryhmä, pienempien sisarusten ryhmä, sekä isompien sisarusten ryhmä. Jokaiselle ryhmälle oli oma ohjelmansa koko viikon ajan ja välipala/päiväkahvit käytiin syömässä omissa ryhmissä. Parina aamuna oli järjestetty myös yhteistä toimintaa vastapainoksi istuskelun sijasta.

Vanhempainryhmässä saimme keskustella ja kertoa perheistämme ja omista tilanteistamme, sekä esittää kysymyksiä muille perheille. Heti alkuun sovittiin, ettei ryhmän asioista puhuta eteen päin, jotta jokainen voi puhua ilman pelkoa siitä, että kuulee itsestään puhuttavan jossain muualla.

Meille oli järjestetty myös lääkärin luento, jonka jälkeen halukkaat saivat varata ajan lääkärille. Me käytimme tuon tilaisuuden hyödyksi ja nyt odottelemmekin postissa lääkärin lausuntoja invalupaa ja avustajahakemusta varten.
Luennolla puhuttiin mm ravinnon merkityksestä tarkkaavaisuushäiriön hoidossa, sekä lääkityksestä. Myös kunnollisten tutkimusten tärkeys oli yhtenä aiheena.

Erittäin hyödyllisenä koimme myös palvelunohjausluennon, jossa käytiin läpi, mihin kaikkiin tukimuotoihin adhd-lapsen kanssa on oikeus. Saimme myös kuulla, että vaikka meillä tai lapsella olisi oikeus johonkin palveluun, se ei tarkoita sitä, että kunnan tai Kelan olisi pakko myöntää palvelua.

Yhtenä iltana kurssilla oli järjestetty lasten hoito, ihan vain sitä varten, että vanhemmat saavat pari tuntia omaa aikaa, ilman velvoitteita tai pakkoa tehdä yhtään mitään.

Kaiken kaikkiaan kurssista jäi erittäin hyvä fiilis ja odotamme innolla toista jaksoa :)

Muuton jälkeen

Muutto on vihdoin takana päin ja pikkuhiljaa elämä uudessa kodissa alkaa asettumaan uomiinsa. Hieman tässä asettumista hidasti viime viikkoinen sopeutumisvalmennuskurssi Paimiossa. Kirjoittelen viikosta oman tekstin, kunhan olen löytänyt läppärin muuton jäljiltä...
Osa tavaroista tosiaan hakee vielä paikkaansa, mutta koti tuntuu kodilta, mikä on tärkeintä.

Syksyn tulon huomaa jo kalenteria vilkaisemalla. Viikot alkavat täyttyä palavereista, terapioista, neuvolakäynneistä, hammaslääkäreistä ja sen sellaisista. Oli ihana lomailla, mutta on myös ihanaa palata arkeen :)

Muuttoviikko

Nyt alkaa olla muutto niin lähellä, ettei ole ehtinyt yhtään kirjoittelemaan. Ollut päivät sellaista haipakkaa, että hyvä kun on ehtinyt hengittää. Maanantaina käytiin vielä lasten kanssa Funparkissa, kun sinne oli luvattu kesälomalla mennä, joten lupaus oli pakko lunastaa, kun lomaa vielä on jäljellä.

Siskoni lähti Funparkiin kaveriksi, kun miehellä eivät työt antaneet periksi, että olisi päivän ollut pois, edes viikonloppuna. Automatka tuntui ikuisuudelta, vaikka meillä kilometreissä mitaten niin pitkä matka ollutkaan. Pitkältä sen sai tuntumaan Nelosen ja Vitosen koheltaminen. Irrottelivat itseltään ja toisiltaan turvavöitä, minkä vuoksi jouduimme jatkuvasti pysähtymään. Onneksi loppupäivä meni hyvin ja kotimatkalla pojat nukahtivat saman tien kun auto lähti Ideaparkin pihasta.

Tiistaina olikin vihdoin aika neurologille vitosen päänsärkyjen vuoksi. Todettiin, että muuten on terveen ja virkeän oloinen poika, eikä näin päälle päin kyllä mikään näytä olevan vialla. Koska päänsärkyjä kuitenkin on usein, päätettiin ottaa magneettikuvat poissulkemaan esimerkiksi kasvaimen mahdollisuus.

Tiistaina kävimme myös uudella koululla täyttämässä papereita, jotta lapsemme pääsevät aloittamaan koulun ensi keskiviikkona. Ensi viikolla pitää vielä soitella Kakkosen ja Kolmosen opettajille. Kakkosen opettajan kanssa pitää keskustella erityisopetuksen tarpeesta, kun tokaluokalla tarvitsi erityisopetusta matikassa.

Kolmosen opettajalle taas pitää puhua aistiyliherkkyyksistä jotka varmasti näkyvät koulumaailmassakin jossain määrin. Eniten huolta aiheuttaa ruokailut, sillä Kolmosella tuottaa suuria vaikeuksia monien ruokien nieleminen. Esimerkiksi lihat tuntuvat hänestä jäävän kurkkuun kiinni, eikä saa nielaistua, vaikka miten yrittäisi. Kyse ei ole siitä, etteikö tykkäisi ruuasta, sillä usein pureskelee ja imeskelee ruuan maut, mutta nielaiseminen ei vain onnistu.
Haluan varmistaa, ettei ruokailuissa koulussa pakoteta syömään, sillä pakottamalla asiasta saadaan aikaan vain suurempi ongelma.
Toivon mukaan nyt uudella paikkakunnalla pääsemme si-häiriöihin erikoistuneelle toimintaterapeutille, tänään juuri sain toimintaterapeutilta tiedot keneen ottaa yhteyttä.

Eilinen ja tämä päivä onkin mennyt pakkaillessa ja siivotessa. Tuntuu, ettei tämä tavara lopu koskaan, koko ajan löytyy lisää ja lisää... 

Pisteenä iin päälle meiltä hajosi auto, miehen viedessä kaatopaikalle tavaraa. Onneksi oli jo kotimatkalla, kun alkoi kuulua kamala ääni konehuoneesta. Jossain välissä miehen pitää ehtiä sekin tutkimaan. Muuttoautokin täytyy jostain hankkia, sillä miehen työautossa ei ole vetokoukkua ja jollain pitäisi saada vaunu ja peräkärrykin vedettyä uuden kodin pihaan.

Ensi viikolla on kauan odotettu sopeutumisvalmennuskurssi alle kouluikäisten ADHD-lasten perheille.  Todella mielenkiinnolla odotan kurssia!

Pojasta polvi paranee, eikä omena kaus puusta putoa

Äitini oli meillä pari päivää pakkaus apuna ja lähtiessään kommentoi ovessa olevaa turvaketjua. "Piti muuten meidänkin laittaa aikoinaan tällainen."
   Aloin sitten muistella omaa lapsuuttani, aikaa jolloin olin neljä tai viisi vuotias. Silloin vielä kasvatustyyli oli rennompaa, huomattavasti nykyistä huolettomammin saivat lapset painella pihalla. Välillä huudettiin parvekkeen alla "ÄÄIITII TUU IKKUUNAAAN", käytiin milloin kenenkin luona vessassa, mehulla tai pikku välipalalla. Tuosta rennommasta tyylistä huolimatta, taisin minäkin olla hieman liian vilkasliikkeinan vanhempieni mielestä ja oveen ilmestyi turvaketju estämään minun seikkailuni.

Pari karkureissua muistan itsekin. Kerran olin päättänyt lähteä mummolaan joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä. Ei kaukana, mutta ei kuitenkaan niin lähellä, että sinne tuollainen korkeintaan viisi vuotias kävelisi ilman aikuista. Puhumattakaan puolitoista vuotta nuoremmasta pikkuveljestä, jonka olin ottanut mukaan. Muistan, miten syvästi olin loukkaantunut, kun vastaan tullut naapurin setä pysäytti matkamme, eikä uskonut minun osaavan. En ymmärtänyt lainkaan, miksen saanut jatkaa matkaa, reittihän oli ihan tuttu. Pidin naurettavana ajatusta siitä, että voisin jäädä auton alle. Miksi ihmeessä muka, kuka muka ei väistäisi lapsia. Pidin suorastaan vääryytenä sitä, että jouduin palaamaan kotiin ja sain vielä arestia rangaistukseksi.

Toisen kerran vein naapuruston lapset metsäseikkailulle. Itse kyllä tiesin koko ajan missä olemme, mutta pelottelin muita väittämällä meidän eksyneen. En muista, kuinka kauan kiertelimme metsässä kotia etsien, mutta aikaa siinä vierähti. Kotipihaan palattuamme vastassa odotti joukko huolestuneita ja vihaisia aikuisia. Enkä taaskaan ymmärtänyt miksi.


Luultavasti näitä reissuja oli muitakin, sillä muistan, että jossain vaiheessa pihan lapset eivät enää saaneet leikkiä kanssani, koska vanhemmat pelkäsivät minun karkaavan ja houkuttelevan muut lapset mukaan.
 Jonkin verran tein myös sitä, että menin vain huvikseni hengailemaan rappukäytävään ja juttelemaan ihmiselle, tutuille ja tuntemattomille.

Vähän vanhempana, olen saattanut olla jo koululainen, karkailin säännöllisesti erään naapurin rouvan luokse katsomaan muumeja ja syömään keksejä. Koskaan en sanonut kotona menoistani. 

Itse en ole ollut äitini mukaan yhtä paha karkailemaan kuin oma poikani, mutta sen verran kuitenkin, että mielessä kävi, tuleeko tämä taipumus omatoimimatkailuun perintötekijöissä.
Kun muistelin, mitä olen itse ajatellut karkureissuillani, on helpompi ymmärtää myös omaa lasta. Aikuisille kertominen ei kannata, sillä he vain estävät lähtemästä mihinkään, eivätkä usko, että osaa mennä itse. Itse ainakin luotin täydellisesti kykyyni mennä ja kulkea ilman aikuista ja koin suurena loukkauksena sen, ettei taitoihini tai arviointikykyyni luotettu. Selitykset siitä, miksi pieni lapsi ei voi kulkea yksin, unohtuivat saman tien, enkä edes uskonut näitä selityksiä. Valitettavasti näistä muistoista ei ole mitään apua siihen, kuinka saisi vähennettyä karkumatkoja.

Jossain vaiheessa olen minäkin oppinut kertomaan menoistani, toivottavasti tuo jälkikasvukin.

TAAS se karkasi

Kukapa muukaan kuin nelonen. Yritin nukuttaa kuopusta päiväunille ja komensin nujuavat lapset toiseen huoneeseen leikkimään. Nukutus kesti pitkään, kuopus ilmeisesti tahtoi nauttia imetyshetkestä, eikä päästämyt irti heräämättä, näin ne nukutukset yleensä menevätkin. Yhtäkkiä Kolmonen tuli kysysymään, missähän mahtaa olla Nelonen.
Nukutus unohtui saman tien. Juoksin ulko-ovelle, mikä oli sepposen selällään. Turvaketju, jonka tarkoitus on estää karkaamiset, oli avattu käyttäen korokkeena keittiöstä haettua tuolia.
Samalla kun huutelin poikaa ja paimensin muita lapsia autoon, syyllisyys ja pelko kolkuttivat takaraivossa.
"Minkä takia keskityit vauvaan? Etkö idiootti olisi voinut jossain muualla nukuttaa sitä, kuin talon perimmäisessä huoneessa. Tällä kertaa se ei kyllä hengissä selviä, ties miten kauan on ollut karussa, etkä surkea ja huolimaton äiti ole edes huomannut."
        Näitä tilanteita varten gps-paikannin hankittiin, mutta eipä siitä kastumisen jälkeen ole hyötyä ollut. Tällä kertaa kuitenkin kävi tuuri, juuri kun käynnistin autoa naapurista tuli viesti, että sinne oli poika pyöräillyt sukkasilteen.

Naapurissa oli poika jo ehtinyt lukita itsensä toisen naapurin kotiin, talonväki itse ei ollut kotona. Naapurit olivat yrittäneet houkutella poikaa ulos, mutta tämä oli vain pudistellut päätään mitään sanomatta. Uhkailu, kiristys ja lahjonta kuulema ovat huono kasvatuskeino, mutta tuossa hetkessä en siitä välittänyt. Uhkasin, ettei poika pääse koko päivänä altaaseen uimaan, jos ei kolmeen laskiessa tule ulos. Ihme kyllä, uhkaus tehosi.
 Turhautuneena nuhtelin muutamalla sanalla poikaa, vaikka en enää usko siitä olevan mitään hyötyä. Kiittelin vielä naapureita ilmoituksesta ja laitoin lapset lapset hiljaisena takaisin autoon.

 Häpeä, uuupumus ja helpotus vuorottelivat. "Mitähän nuokin ajattelevat, kun jatkuvasti on poika karkuteillä, pitävät varmasti huolimattomana. Tai ettei ehdi hoitamaan, kun on niin monta lasta"  
 Nämä ja monet muut ajatukset risteilivät päässä. Hartaasti toivon, että tämä karkailu alkaisi loppua.

Muutaman vuoden päästä varmasti helpottaa. Pakko uskoa siihen.

Pakkailu yrityksiä

Muutama päivä vierähtänyt niin, ettei ole ehtinyt kirjoittaa riviäkään...

Täällä on muuttotouhut vihdoinkin pyörähtäneet käyntiin,käytiin ensin vähän hakemassa vauhtia viikonlopun mittaiselta minilomalta. Vietettiin viikonloppu koko perheen voimin asuntovaunuillen. Kävimme Jämsässä eräässä hengellisessä tapahtumassa joka järjestetään vuosittain. Jotenkin tuo viikonloppu latasi omia akkujani ihan mahdottomasti ja nyt tuntuu, että jaksaa taas. Miehelleni vaikutus taisi olla päinvastainen, hän kun ei ole millään lailla hengellinen ihminen ja koki muutenkn erittäin stressaavana karavaanarielämän lasten kanssa. Eihän tuo hetkittäin kovinkaan rentoa ollut, kun Nelonen karkaili ja kiipeili auton ja vaunun katolla... Joka tapauksessa minä ja lapset nautimme reissusta tavattomasti!

Arkeen paluu iskikin oikein rytinällä, kun tavaroiden pakkaaminen ja peseminen on alkanut. Muuttoon tuli näin viime hetkellä viikko lisäaikaa, mikä on oikeastaan helpotus. Ei nimittäin ole mikään yksinkertaisin urakka pakata vauvan ja vilkkaiden lasten kanssa. Varsinkaan, kun tuo kaksikko järjestää mitä mielikuvituksellisimpia yllätyksiä. Laittaessani aamupalaa, oli saunassa käyty...

Pyykkejä laittaessani kaatoivat saavillisen vettä saunan pukuhuoneeseen...

Komensin lapset leikkimään ja lähdin pakkaamaan. Hakiessani uutta laatikkoa olohuoneesta, sain huomata, ettei siisti pino laatikoita ollutkaan enää niin siisti.

Mitäpä tuosta vielä stressaamaan, ei auttanut kuin jatkaa tavaroiden järjestelyä. Kovasti toivoin legojen kiinnostava edes hetken, kun samassa huoneessa pakkaaminen on aika mahdotonta. Mitä ilmeisimmin tein tässä virheen, sillä aurinkorasva oli päässyt käyttöön.

Hetken päästä lattialle levisivät sokerit. On muuten ihana yhdistelmä kun sotketaan aurinkorasvaa, sokeria ja pesuainetta.

Luovutin ja päätin ottaa pojat avuksi pakkamaan makuuhuoneeseen. Hetken päästä olikin sänky riisuttu ja petivaatteet pitkin lattioita.

Tässä vaiheessa huumorintaju alkoi rakoilla jo pahemman kerran. Nelonen juoksi vessaan piiloon, kun käskin siivoamaan sotkujaan. Seurasin perässä ja kuuntelin oven takana pahaenteistä litinää. Oven takana odotti tämä näky: 

Lavuaari oli myös kuorrutettu kauniin siniseksi lasten hammastahnalla.

Pikkuhiljaa alkoi tuntumaan, ettei pakkaaminen tule onnistumaan. Kuin tilauksesta anoppi ilmoittu silloin hakevansa Nelosen heille päiväksi, jotta saisin vähän paremmin pakattua. En todellakaan vastustanut ajatusta!

Pienimpiä kolttosia en alkanut edes laskemaan, enkä varmasti kaikkea edes huomannut. On noilla kavereilla aikamoinen mielikuvitus.

Illalla käytiin pikaisesti rannalla, kun Nelonen oli mummolassa, joten vahtiminen oli yksin helpompaa. Pääsevätpä edes muutaman kerran lapsiraukat uimaan tänä kesänä. 

Leikittiin muutenkin, oli mukava lopetus päivälle :) 

Toissapäivänä pääsi Nelonenkin rannalle, kun sain miehen houkuteltua mukaan. Itsekin tuli uitua ensimmäistä kertaa tälle kesää, ei sieltä järvestä olisi malttanut nousta pois :)

Odotan kyllä sitä, että voisi mennä viettämään rentoa rantapäivää ja riehua vedessä lasten kanssa!

Gps-paikannin lapselle

Saimme siis toissapäivänä vihdoin käyttöön gps-paikannin neloselle. Kyseessä oli jo toinen yritys, ensimmäinen hankkimamme paljastui lähinnä leluksi. Tilasimme uuden paikantimen Dementiaonlineshopista, missä myydään mm apuvälineitä vanhuksille ja muistisairaille.
  Paikannin toimii myös turvapuhelimena ja siihen saa asetettua viisi numeroa, joihin voi soittaa ja joista paikantimeen voi soittaa.  Asetuksista voi valita, kuinka usein paikannus tapahtuu, esimerkiksi 2, 5 tai 15 minuuttia. Sijainti näkyy karttapalvelussa, jonne saa tunnukset paikantimen aktivoinnin yhteydessä. Paikantimeen voi asettaa myös turva-alueen, jolta poistuessa lähtee automaattinen viesti valittuun numeroon.

Parin päivän käytön jälkeen olemme olleet tyytyväisiä.  Valitsimme paikannuksen kahden minuutin välein, jos olisi ollut jatkuva paikannus, olisimme valinneet sen. Yllättävän tarkkaan sijainti ja kuljettu reitti piirtyvät karttapalveluun. Pieni miinus karttapalvelussa oli, sillä kartasto ei ollut ajan tasalla, mutta luvattiin päivittää viikon kuluessa, kun olin yhteydessä asiakaspalveluun.Ranneke on hieman liian helppo lapsen itse avata, joten aiomme käydä suutarilla kysymässä voisiko tilalle vaihtaa hankalammin avattavan soljen.
Lapsi itse on ikionnellinen "agenttikellostaan" ja esittelee sitä ylpeänä jokaiselle joka vain jaksaa kuunnella.

Valitettavasti Nelonen päätti tehdä uima reissun vaatteet päällä ja paikannin ranteessa, joten paikannin pääsi kastumaan ihan kunnolla. Roisketiiviys tuskin suojaa upottamiselta ja nyt jännittää onnistuuko kuivattaminen. Laitoin paikantimen riisin sekaan suljettuun muovipussiin, eikä nyt voi kuin toivoa parasta. Mikäli kuivatus ei onnistu, ei auta kuin olla vakuutusyhtiöön yhteydessä.

Pullaa ja uimista

Tänään oli pitkästä aikaa aurinkoista, joten lupasin lapsille, että lähdetään käymään rannalla.
Tänä kesänä on tullut luvattoman vähän käytettyä lapsia uimassa. Esikoinen on onneksi päässyt omia matkojaan ja Kakkonenkin on jonkin verran käynyt kavereiden mukana, mutta pienempien uimareiussut voi laskea yhden käden sormilla. Syynä yksinkertaisesti se, että Nelosen kanssa rantareissut ovat pelkkää hengellä leikkimistä, kun kaveri viuhtoo menemään kuin päätön kana, eikä näe tai kuule aikuisen puhetta. Fyysinen kontakti on oltava lähes tauotta, eikä silloin reissusta nauti enää lapsikaan. Kotipihaan hankkittiin tästä syystä puhallettava,  noin 1,5*2,5m kokoinen allas, johon vettä tulee maksimisissaan 50m, oikein sopiva tuollaisille uimataidottomille.
Kolmonen ja Nelonen olivat mummolassa kyläilemässä tänään, joten uskalsin lähteä kun oli vain yksi uimataidoton vahdittavana.

Oli kyllä mukavaa olla vain neljän kanssa, kun itsekin pystyi istumaan rannalla olevalla tuolilla ja katsomaan lasten ilon pitoa. Lapsista näki, että nauttivat rannalla olosta, puolivuotias kuopuskin uitti onnellisena varpaitaan vedessä, joka lasten mukaan oli lämmintä, mutta äidin mielestä jääkylmää :)

Kotiin palattuamme aloimme leipomaan Kakkosen toiveesta pullaa. Edellisestä kerrasta on vähintään vuosi, sillä pullan leipominen ei todellakaan kuulu braavureihini. Meidän perheessä on jo ihan vitsi, kuinka minun pullillani saisi kivitettyä ikkuinoitakin :D
Nyt sattui löytymään ohje, jolla syntyi aivan taivaallisia pullia. Taikina oli myös helppo vaivata  ja vaikken ohjetta seurannutkaan täysin tarkkaan, onnistuin. Tulipa tehtyä myös elämäni ensimmäinen bostonkakku, joka sekin kuin ihmeen kaupalla onnistui :)

Taikinaa oli riittävästi ja vähän ylikin

 

Tänään saimme vihdoin Neloselle käyttöön gps-rannekkeen, josta jo aiemmin mainitsin. Teen siitä oman postauksen, toivottavasti jo huomenna.

 

Sukulointia

Tänään käytiin koko perheellä päivän reissu sukuloimassa. Ajomatkaa kertyi pari tuntia suuntaansa. Ihmeen hyvin jaksoivat lapsetkin istua autossa, vaikka ensimmäinen "milloin me ollaan perillä" kuului jo vartti kotipihasta lähdöstä. Mukava oli nähdä vähän vieraampia sukulaisia, vaikka välillä olikin hieman vaikeuksia keskittyä seurusteluun noiden vilkasliikkeisten jälkeläistemme ansiosta. Jompikumpi meistä joutui juoksemaan koko ajan Nelosen ja Vitosen perässä, etteivät telo itseään tai hajota paikkoja. Siitäkin huolimatta ehtivät kiipeilemään epäsopiviin paikkoihin ja Vitonen pulahti vaatteet päällä järveen. Kahdesti.

Tänään heillä olikin ollut aamusta asti toinen toistaan fiksumpia ideoita. Mm. pissitään ensin pulloon ja tyhjennetään ne sitten vauvan kylpyammeeseen…

Hyvänä suunnitelmana oli lähteä kotimatkalle niin, että lapset nukahtavat autoon... Suunnitelmaksi jäi, ainoastaan kuopus nukahti, hänkin vasta puolivälissä matkaa.

Lisävirtaa vanhemmille

Oli jotenkin pysäyttävää, kun eräs tuttava, jota harvoin näen ja yhteydenpito on lähinnä facebook-päivitysten varassa, sanoi kokevansa minut juuri päivitysteni  vuoksi läheiseksi. sanoi aidoksi ja positiiviseksi, lämminhenkiseksi. Siis juuri sellaiseksi, mikä toivoisin olevani. Oikeastaan alkoi tuntua pahalta, kuinka virheellisen kuvan annankaan itsestäni, vaikkei se ole millään muotoa suunnitelmallista. Jotain todellisuudesta kertonee mieheni reaktio kertoessani mitä oli sanottu. Hän purskahti nauruun, kuin olisi hyvänkin vitsin kuullut. 

Ehkä joku päivä onnistun vielä karistamaan negatiivisuutta ja olemaan tuon kuvauksen kaltainen...

Julkaistuani jo tämän huomasin käyttäneeni eri fonttia kuin yleensä, mutta jostain syystä en onnistu vaihtamaan sitä.