Äitini oli meillä pari päivää pakkaus apuna ja lähtiessään kommentoi ovessa olevaa turvaketjua. "Piti muuten meidänkin laittaa aikoinaan tällainen."
Aloin sitten muistella omaa lapsuuttani, aikaa jolloin olin neljä tai viisi vuotias. Silloin vielä kasvatustyyli oli rennompaa, huomattavasti nykyistä huolettomammin saivat lapset painella pihalla. Välillä huudettiin parvekkeen alla "ÄÄIITII TUU IKKUUNAAAN", käytiin milloin kenenkin luona vessassa, mehulla tai pikku välipalalla. Tuosta rennommasta tyylistä huolimatta, taisin minäkin olla hieman liian vilkasliikkeinan vanhempieni mielestä ja oveen ilmestyi turvaketju estämään minun seikkailuni.
Pari karkureissua muistan itsekin. Kerran olin päättänyt lähteä mummolaan joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä. Ei kaukana, mutta ei kuitenkaan niin lähellä, että sinne tuollainen korkeintaan viisi vuotias kävelisi ilman aikuista. Puhumattakaan puolitoista vuotta nuoremmasta pikkuveljestä, jonka olin ottanut mukaan. Muistan, miten syvästi olin loukkaantunut, kun vastaan tullut naapurin setä pysäytti matkamme, eikä uskonut minun osaavan. En ymmärtänyt lainkaan, miksen saanut jatkaa matkaa, reittihän oli ihan tuttu. Pidin naurettavana ajatusta siitä, että voisin jäädä auton alle. Miksi ihmeessä muka, kuka muka ei väistäisi lapsia. Pidin suorastaan vääryytenä sitä, että jouduin palaamaan kotiin ja sain vielä arestia rangaistukseksi.
Toisen kerran vein naapuruston lapset metsäseikkailulle. Itse kyllä tiesin koko ajan missä olemme, mutta pelottelin muita väittämällä meidän eksyneen. En muista, kuinka kauan kiertelimme metsässä kotia etsien, mutta aikaa siinä vierähti. Kotipihaan palattuamme vastassa odotti joukko huolestuneita ja vihaisia aikuisia. Enkä taaskaan ymmärtänyt miksi.
Luultavasti näitä reissuja oli muitakin, sillä muistan, että jossain vaiheessa pihan lapset eivät enää saaneet leikkiä kanssani, koska vanhemmat pelkäsivät minun karkaavan ja houkuttelevan muut lapset mukaan.
Jonkin verran tein myös sitä, että menin vain huvikseni
hengailemaan rappukäytävään ja juttelemaan ihmiselle, tutuille ja
tuntemattomille.
Vähän vanhempana, olen saattanut olla jo koululainen, karkailin säännöllisesti erään naapurin rouvan luokse katsomaan muumeja ja syömään keksejä. Koskaan en sanonut kotona menoistani.
Itse en ole ollut äitini mukaan yhtä paha karkailemaan kuin oma poikani, mutta sen verran kuitenkin, että mielessä kävi, tuleeko tämä taipumus omatoimimatkailuun perintötekijöissä.
Kun muistelin, mitä olen itse ajatellut karkureissuillani, on helpompi ymmärtää myös omaa lasta. Aikuisille kertominen ei kannata, sillä he vain estävät lähtemästä mihinkään, eivätkä usko, että osaa mennä itse. Itse ainakin luotin täydellisesti kykyyni mennä ja kulkea ilman aikuista ja koin suurena loukkauksena sen, ettei taitoihini tai arviointikykyyni luotettu. Selitykset siitä, miksi pieni lapsi ei voi kulkea yksin, unohtuivat saman tien, enkä edes uskonut näitä selityksiä. Valitettavasti näistä muistoista ei ole mitään apua siihen, kuinka saisi vähennettyä karkumatkoja.
Jossain vaiheessa olen minäkin oppinut kertomaan menoistani, toivottavasti tuo jälkikasvukin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti