Pahimpina päivinä tuntuu kuin olisi kuplan sisällä osallistumassa arkeen. Mukana kaikessa, mutta silti kaukana. Näkee asiat joista pitäisi iloita ja olla onnellinen, mutta ei vain jaksa. Tai kun pitäisi puuttua tilanteisiin, ei vain jaksa. Lojuu vain flegmaattisena sohvan nurkassa ja vasta vaaran uhatessa saa itsensä liikkeelle. Kun ei vain jaksa.
Sellaisina päivinä itken salaa. Itken vessassa, itken pyykkiä laittaessani, itken milloin vain onnistun tekemään sen lapsilta salaa. Ei mieskään saa nähdä itkuani.Häpeän sitä.
Koen itseni heikoksi ja epäonnistuneeksi, kun en kestä väsymättä arkeani. Olkoonkin erityislapsia useampi ja takertuva rinturiippuvainen, kohta vauvavuotensa päättävä kuopus, tai univelkaa kun herätyksiä on viidestä kymmeneen per yö. Itselleen niin vaikea olla armollinen, toisen kyllä kehottaa lepäämään vähemmästäkin. Järki kyllä sanoo, että levon tarpeeseen on syytäkin, mutta joku ihmeen peikko kuiskii korvaan kuinka huono ja saamaton olen, oikea vetelys joka ei muuta tee kuin valittaa.
Olen minä osannut onneksi vihdoin hakea apuakin. Jo keväällä jälkitarkastuksessa kehotti lääkäri ottamaan neuvolapsykologiin yhteyttä, mutta vasta nyt olen saanut varattua ajan. Jospa se helpottaisi, kun voi avautua ja keskustella elämästään ja huolistaan ilman pelkoa kuulijan rasittumisesta. Ehkä siellä puhuessani oppisiin antamaan itselleen armoa, hyväksymään oman rajallisuutensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti