lauantai 30. heinäkuuta 2016

Pojasta polvi paranee, eikä omena kaus puusta putoa

Äitini oli meillä pari päivää pakkaus apuna ja lähtiessään kommentoi ovessa olevaa turvaketjua. "Piti muuten meidänkin laittaa aikoinaan tällainen."
   Aloin sitten muistella omaa lapsuuttani, aikaa jolloin olin neljä tai viisi vuotias. Silloin vielä kasvatustyyli oli rennompaa, huomattavasti nykyistä huolettomammin saivat lapset painella pihalla. Välillä huudettiin parvekkeen alla "ÄÄIITII TUU IKKUUNAAAN", käytiin milloin kenenkin luona vessassa, mehulla tai pikku välipalalla. Tuosta rennommasta tyylistä huolimatta, taisin minäkin olla hieman liian vilkasliikkeinan vanhempieni mielestä ja oveen ilmestyi turvaketju estämään minun seikkailuni.

Pari karkureissua muistan itsekin. Kerran olin päättänyt lähteä mummolaan joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä. Ei kaukana, mutta ei kuitenkaan niin lähellä, että sinne tuollainen korkeintaan viisi vuotias kävelisi ilman aikuista. Puhumattakaan puolitoista vuotta nuoremmasta pikkuveljestä, jonka olin ottanut mukaan. Muistan, miten syvästi olin loukkaantunut, kun vastaan tullut naapurin setä pysäytti matkamme, eikä uskonut minun osaavan. En ymmärtänyt lainkaan, miksen saanut jatkaa matkaa, reittihän oli ihan tuttu. Pidin naurettavana ajatusta siitä, että voisin jäädä auton alle. Miksi ihmeessä muka, kuka muka ei väistäisi lapsia. Pidin suorastaan vääryytenä sitä, että jouduin palaamaan kotiin ja sain vielä arestia rangaistukseksi.

Toisen kerran vein naapuruston lapset metsäseikkailulle. Itse kyllä tiesin koko ajan missä olemme, mutta pelottelin muita väittämällä meidän eksyneen. En muista, kuinka kauan kiertelimme metsässä kotia etsien, mutta aikaa siinä vierähti. Kotipihaan palattuamme vastassa odotti joukko huolestuneita ja vihaisia aikuisia. Enkä taaskaan ymmärtänyt miksi.


Luultavasti näitä reissuja oli muitakin, sillä muistan, että jossain vaiheessa pihan lapset eivät enää saaneet leikkiä kanssani, koska vanhemmat pelkäsivät minun karkaavan ja houkuttelevan muut lapset mukaan.
 Jonkin verran tein myös sitä, että menin vain huvikseni hengailemaan rappukäytävään ja juttelemaan ihmiselle, tutuille ja tuntemattomille.

Vähän vanhempana, olen saattanut olla jo koululainen, karkailin säännöllisesti erään naapurin rouvan luokse katsomaan muumeja ja syömään keksejä. Koskaan en sanonut kotona menoistani. 

Itse en ole ollut äitini mukaan yhtä paha karkailemaan kuin oma poikani, mutta sen verran kuitenkin, että mielessä kävi, tuleeko tämä taipumus omatoimimatkailuun perintötekijöissä.
Kun muistelin, mitä olen itse ajatellut karkureissuillani, on helpompi ymmärtää myös omaa lasta. Aikuisille kertominen ei kannata, sillä he vain estävät lähtemästä mihinkään, eivätkä usko, että osaa mennä itse. Itse ainakin luotin täydellisesti kykyyni mennä ja kulkea ilman aikuista ja koin suurena loukkauksena sen, ettei taitoihini tai arviointikykyyni luotettu. Selitykset siitä, miksi pieni lapsi ei voi kulkea yksin, unohtuivat saman tien, enkä edes uskonut näitä selityksiä. Valitettavasti näistä muistoista ei ole mitään apua siihen, kuinka saisi vähennettyä karkumatkoja.

Jossain vaiheessa olen minäkin oppinut kertomaan menoistani, toivottavasti tuo jälkikasvukin.

torstai 28. heinäkuuta 2016

TAAS se karkasi

Kukapa muukaan kuin nelonen. Yritin nukuttaa kuopusta päiväunille ja komensin nujuavat lapset toiseen huoneeseen leikkimään. Nukutus kesti pitkään, kuopus ilmeisesti tahtoi nauttia imetyshetkestä, eikä päästämyt irti heräämättä, näin ne nukutukset yleensä menevätkin. Yhtäkkiä Kolmonen tuli kysysymään, missähän mahtaa olla Nelonen.
Nukutus unohtui saman tien. Juoksin ulko-ovelle, mikä oli sepposen selällään. Turvaketju, jonka tarkoitus on estää karkaamiset, oli avattu käyttäen korokkeena keittiöstä haettua tuolia.
Samalla kun huutelin poikaa ja paimensin muita lapsia autoon, syyllisyys ja pelko kolkuttivat takaraivossa.
"Minkä takia keskityit vauvaan? Etkö idiootti olisi voinut jossain muualla nukuttaa sitä, kuin talon perimmäisessä huoneessa. Tällä kertaa se ei kyllä hengissä selviä, ties miten kauan on ollut karussa, etkä surkea ja huolimaton äiti ole edes huomannut."
        Näitä tilanteita varten gps-paikannin hankittiin, mutta eipä siitä kastumisen jälkeen ole hyötyä ollut. Tällä kertaa kuitenkin kävi tuuri, juuri kun käynnistin autoa naapurista tuli viesti, että sinne oli poika pyöräillyt sukkasilteen.

Naapurissa oli poika jo ehtinyt lukita itsensä toisen naapurin kotiin, talonväki itse ei ollut kotona. Naapurit olivat yrittäneet houkutella poikaa ulos, mutta tämä oli vain pudistellut päätään mitään sanomatta. Uhkailu, kiristys ja lahjonta kuulema ovat huono kasvatuskeino, mutta tuossa hetkessä en siitä välittänyt. Uhkasin, ettei poika pääse koko päivänä altaaseen uimaan, jos ei kolmeen laskiessa tule ulos. Ihme kyllä, uhkaus tehosi.
 Turhautuneena nuhtelin muutamalla sanalla poikaa, vaikka en enää usko siitä olevan mitään hyötyä. Kiittelin vielä naapureita ilmoituksesta ja laitoin lapset lapset hiljaisena takaisin autoon.

 Häpeä, uuupumus ja helpotus vuorottelivat. "Mitähän nuokin ajattelevat, kun jatkuvasti on poika karkuteillä, pitävät varmasti huolimattomana. Tai ettei ehdi hoitamaan, kun on niin monta lasta"  
 Nämä ja monet muut ajatukset risteilivät päässä. Hartaasti toivon, että tämä karkailu alkaisi loppua.

Muutaman vuoden päästä varmasti helpottaa. Pakko uskoa siihen.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Pakkailu yrityksiä

Muutama päivä vierähtänyt niin, ettei ole ehtinyt kirjoittaa riviäkään...

Täällä on muuttotouhut vihdoinkin pyörähtäneet käyntiin,käytiin ensin vähän hakemassa vauhtia viikonlopun mittaiselta minilomalta. Vietettiin viikonloppu koko perheen voimin asuntovaunuillen. Kävimme Jämsässä eräässä hengellisessä tapahtumassa joka järjestetään vuosittain. Jotenkin tuo viikonloppu latasi omia akkujani ihan mahdottomasti ja nyt tuntuu, että jaksaa taas. Miehelleni vaikutus taisi olla päinvastainen, hän kun ei ole millään lailla hengellinen ihminen ja koki muutenkn erittäin stressaavana karavaanarielämän lasten kanssa. Eihän tuo hetkittäin kovinkaan rentoa ollut, kun Nelonen karkaili ja kiipeili auton ja vaunun katolla... Joka tapauksessa minä ja lapset nautimme reissusta tavattomasti!



Arkeen paluu iskikin oikein rytinällä, kun tavaroiden pakkaaminen ja peseminen on alkanut. Muuttoon tuli näin viime hetkellä viikko lisäaikaa, mikä on oikeastaan helpotus. Ei nimittäin ole mikään yksinkertaisin urakka pakata vauvan ja vilkkaiden lasten kanssa. Varsinkaan, kun tuo kaksikko järjestää mitä mielikuvituksellisimpia yllätyksiä. Laittaessani aamupalaa, oli saunassa käyty...


Pyykkejä laittaessani kaatoivat saavillisen vettä saunan pukuhuoneeseen...

Komensin lapset leikkimään ja lähdin pakkaamaan. Hakiessani uutta laatikkoa olohuoneesta, sain huomata, ettei siisti pino laatikoita ollutkaan enää niin siisti.


Mitäpä tuosta vielä stressaamaan, ei auttanut kuin jatkaa tavaroiden järjestelyä. Kovasti toivoin legojen kiinnostava edes hetken, kun samassa huoneessa pakkaaminen on aika mahdotonta. Mitä ilmeisimmin tein tässä virheen, sillä aurinkorasva oli päässyt käyttöön.


Hetken päästä lattialle levisivät sokerit. On muuten ihana yhdistelmä kun sotketaan aurinkorasvaa, sokeria ja pesuainetta.

Luovutin ja päätin ottaa pojat avuksi pakkamaan makuuhuoneeseen. Hetken päästä olikin sänky riisuttu ja petivaatteet pitkin lattioita.


Tässä vaiheessa huumorintaju alkoi rakoilla jo pahemman kerran. Nelonen juoksi vessaan piiloon, kun käskin siivoamaan sotkujaan. Seurasin perässä ja kuuntelin oven takana pahaenteistä litinää. Oven takana odotti tämä näky: 

Lavuaari oli myös kuorrutettu kauniin siniseksi lasten hammastahnalla.

Pikkuhiljaa alkoi tuntumaan, ettei pakkaaminen tule onnistumaan. Kuin tilauksesta anoppi ilmoittu silloin hakevansa Nelosen heille päiväksi, jotta saisin vähän paremmin pakattua. En todellakaan vastustanut ajatusta!
Pienimpiä kolttosia en alkanut edes laskemaan, enkä varmasti kaikkea edes huomannut. On noilla kavereilla aikamoinen mielikuvitus.

Illalla käytiin pikaisesti rannalla, kun Nelonen oli mummolassa, joten vahtiminen oli yksin helpompaa. Pääsevätpä edes muutaman kerran lapsiraukat uimaan tänä kesänä. 
Leikittiin muutenkin, oli mukava lopetus päivälle :) 




Toissapäivänä pääsi Nelonenkin rannalle, kun sain miehen houkuteltua mukaan. Itsekin tuli uitua ensimmäistä kertaa tälle kesää, ei sieltä järvestä olisi malttanut nousta pois :)


Odotan kyllä sitä, että voisi mennä viettämään rentoa rantapäivää ja riehua vedessä lasten kanssa!

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Gps-paikannin lapselle

Saimme siis toissapäivänä vihdoin käyttöön gps-paikannin neloselle. Kyseessä oli jo toinen yritys, ensimmäinen hankkimamme paljastui lähinnä leluksi. Tilasimme uuden paikantimen Dementiaonlineshopista, missä myydään mm apuvälineitä vanhuksille ja muistisairaille.
  Paikannin toimii myös turvapuhelimena ja siihen saa asetettua viisi numeroa, joihin voi soittaa ja joista paikantimeen voi soittaa.  Asetuksista voi valita, kuinka usein paikannus tapahtuu, esimerkiksi 2, 5 tai 15 minuuttia. Sijainti näkyy karttapalvelussa, jonne saa tunnukset paikantimen aktivoinnin yhteydessä. Paikantimeen voi asettaa myös turva-alueen, jolta poistuessa lähtee automaattinen viesti valittuun numeroon.

Parin päivän käytön jälkeen olemme olleet tyytyväisiä.  Valitsimme paikannuksen kahden minuutin välein, jos olisi ollut jatkuva paikannus, olisimme valinneet sen. Yllättävän tarkkaan sijainti ja kuljettu reitti piirtyvät karttapalveluun. Pieni miinus karttapalvelussa oli, sillä kartasto ei ollut ajan tasalla, mutta luvattiin päivittää viikon kuluessa, kun olin yhteydessä asiakaspalveluun.Ranneke on hieman liian helppo lapsen itse avata, joten aiomme käydä suutarilla kysymässä voisiko tilalle vaihtaa hankalammin avattavan soljen.
Lapsi itse on ikionnellinen "agenttikellostaan" ja esittelee sitä ylpeänä jokaiselle joka vain jaksaa kuunnella.

Valitettavasti Nelonen päätti tehdä uima reissun vaatteet päällä ja paikannin ranteessa, joten paikannin pääsi kastumaan ihan kunnolla. Roisketiiviys tuskin suojaa upottamiselta ja nyt jännittää onnistuuko kuivattaminen. Laitoin paikantimen riisin sekaan suljettuun muovipussiin, eikä nyt voi kuin toivoa parasta. Mikäli kuivatus ei onnistu, ei auta kuin olla vakuutusyhtiöön yhteydessä.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Pullaa ja uimista

Tänään oli pitkästä aikaa aurinkoista, joten lupasin lapsille, että lähdetään käymään rannalla.
Tänä kesänä on tullut luvattoman vähän käytettyä lapsia uimassa. Esikoinen on onneksi päässyt omia matkojaan ja Kakkonenkin on jonkin verran käynyt kavereiden mukana, mutta pienempien uimareiussut voi laskea yhden käden sormilla. Syynä yksinkertaisesti se, että Nelosen kanssa rantareissut ovat pelkkää hengellä leikkimistä, kun kaveri viuhtoo menemään kuin päätön kana, eikä näe tai kuule aikuisen puhetta. Fyysinen kontakti on oltava lähes tauotta, eikä silloin reissusta nauti enää lapsikaan. Kotipihaan hankkittiin tästä syystä puhallettava,  noin 1,5*2,5m kokoinen allas, johon vettä tulee maksimisissaan 50m, oikein sopiva tuollaisille uimataidottomille.
Kolmonen ja Nelonen olivat mummolassa kyläilemässä tänään, joten uskalsin lähteä kun oli vain yksi uimataidoton vahdittavana.

Oli kyllä mukavaa olla vain neljän kanssa, kun itsekin pystyi istumaan rannalla olevalla tuolilla ja katsomaan lasten ilon pitoa. Lapsista näki, että nauttivat rannalla olosta, puolivuotias kuopuskin uitti onnellisena varpaitaan vedessä, joka lasten mukaan oli lämmintä, mutta äidin mielestä jääkylmää :)




Kotiin palattuamme aloimme leipomaan Kakkosen toiveesta pullaa. Edellisestä kerrasta on vähintään vuosi, sillä pullan leipominen ei todellakaan kuulu braavureihini. Meidän perheessä on jo ihan vitsi, kuinka minun pullillani saisi kivitettyä ikkuinoitakin :D
Nyt sattui löytymään ohje, jolla syntyi aivan taivaallisia pullia. Taikina oli myös helppo vaivata  ja vaikken ohjetta seurannutkaan täysin tarkkaan, onnistuin. Tulipa tehtyä myös elämäni ensimmäinen bostonkakku, joka sekin kuin ihmeen kaupalla onnistui :)

Taikinaa oli riittävästi ja vähän ylikin



Tänään saimme vihdoin Neloselle käyttöön gps-rannekkeen, josta jo aiemmin mainitsin. Teen siitä oman postauksen, toivottavasti jo huomenna.
 

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Sukulointia


Tänään käytiin koko perheellä päivän reissu sukuloimassa. Ajomatkaa kertyi pari tuntia suuntaansa. Ihmeen hyvin jaksoivat lapsetkin istua autossa, vaikka ensimmäinen "milloin me ollaan perillä" kuului jo vartti kotipihasta lähdöstä. Mukava oli nähdä vähän vieraampia sukulaisia, vaikka välillä olikin hieman vaikeuksia keskittyä seurusteluun noiden vilkasliikkeisten jälkeläistemme ansiosta. Jompikumpi meistä joutui juoksemaan koko ajan Nelosen ja Vitosen perässä, etteivät telo itseään tai hajota paikkoja. Siitäkin huolimatta ehtivät kiipeilemään epäsopiviin paikkoihin ja Vitonen pulahti vaatteet päällä järveen. Kahdesti.

Tänään heillä olikin ollut aamusta asti toinen toistaan fiksumpia ideoita. Mm. pissitään ensin pulloon ja tyhjennetään ne sitten vauvan kylpyammeeseen…
Hyvänä suunnitelmana oli lähteä kotimatkalle niin, että lapset nukahtavat autoon... Suunnitelmaksi jäi, ainoastaan kuopus nukahti, hänkin vasta puolivälissä matkaa.




Lisävirtaa vanhemmille


Oli jotenkin pysäyttävää, kun eräs tuttava, jota harvoin näen ja yhteydenpito on lähinnä facebook-päivitysten varassa, sanoi kokevansa minut juuri päivitysteni  vuoksi läheiseksi. sanoi aidoksi ja positiiviseksi, lämminhenkiseksi. Siis juuri sellaiseksi, mikä toivoisin olevani. Oikeastaan alkoi tuntua pahalta, kuinka virheellisen kuvan annankaan itsestäni, vaikkei se ole millään muotoa suunnitelmallista. Jotain todellisuudesta kertonee mieheni reaktio kertoessani mitä oli sanottu. Hän purskahti nauruun, kuin olisi hyvänkin vitsin kuullut. 

Ehkä joku päivä onnistun vielä karistamaan negatiivisuutta ja olemaan tuon kuvauksen kaltainen...

Julkaistuani jo tämän huomasin käyttäneeni eri fonttia kuin yleensä, mutta jostain syystä en onnistu vaihtamaan sitä.

torstai 14. heinäkuuta 2016

Positiivisuutta etsimässä



Tämä vuosi on ollut henkisesti hieman raskaampaa aikaa. Monessa suhteessa elämä on helpottanut, mutta oma mieliala on ollut ailahteleva ja vastoinkäymiset, pienetkin, ovat tuntuneet kohtuuttoman raskailta. Ylireagointeja tulee harva se päivä, eikä niitä voi kukaan kilometrin säteellä elävä välttyä kuulemasta. Sääli lähimmäisiä.

Itselläni vauva-aikana ADHD-oireet voimistuvat, ilmeisesi hormoneilla ja väsymyksellä on tekemistä tämän kanssa. Keskittymisvaikeudet, ajanhallinta, äkkipikaisuus, aloitekyvyttömyys ja omantoiminnanohjauksen vaikeudet hankaloituvat. Pidemmän päälle tämä alkaa laskea mielialaa, minkä hankaloittaa asioihin tarttumista entisestään.  On vaikea arvostaa itseään, kun ei selviäkään tavallisista arjen askareista. Itseinho on kuvaavampi sana.
 Olisi helppo syyttää sitä, kuinka paljon aikaa vie vauvanhoito imetysmaratoneineen sekä muiden lasten huomioiminen, mutta silloinkaan, kun aikaa olisi en useinkaan saa mitään aikaan. Rähjääminen, epäjohdonmukaisuus ja valittaminen sitä vastoin sujuu liiankin hyvin. 

Onneksi on parempiakin päiviä, varsinkin nyt kun ollut valoisampaa. Olen taas jaksanut tehdä lasten kanssa kaikkea kivaa ja ulkoilukin on ollut helpompaa. Varsinkin silloin, kun olemme poissa kotoa, poissa kaaoksesta joka muistuttaa tekemättömistä töistä, pystyn nauttimaan olosta lasten kanssa ja tunnistan taas itseni. Kotioloissakin silloin, jos pystyn unohtamaan stressin tai saan aikaan jotain mikä näkyy.

Jokin aika sitten vihdoin myönsin itselleni sen, mikä olisi pitänyt myöntää jo aiemmin. Vanha tuttu peikko, masennus se taas kolkuttelee olkapäällä. Kovasti yritin itselleni uskotella, ettei siitä ole kyse. Harmittaa, olisin toivonut päässeeni eroon siitä, mutta taitaa olla, että loppuelämän seuralaisen siitä on saanut jossain määrin. Perheen ja miehen puolesta tunnen surua, minun masennukseni on jo vienyt tarpeeksi tilaa heidän elämästään, toivoisin heillekin valoisampia aikoja.
Aionkin heti muutettuamme ottaa mielialani puheeksi neuvolassa, toiveenani saada sitä kautta keskusteluapua.


Miksi synkkyys viel vieraana viivyt, miksi peittosi ylleni heität. Eikö aika sun mennä jo ois, viedä valheesi katkerat pois.
En hämärän varjoissa viihdy, kaipaan valoon ja aurinkoon.