torstai 27. lokakuuta 2016

Arkea...

Aamu alkoi tänään perinteisesti kiireellä. Olen yrittänyt opetella olemaan sanomatta lapsille, että on kiire, sillä se tuntuu hidastavan tahtia entisestään. Silti siihen sortuu viimeistään 10 minuuttia ennen kuin pitäisi lähteä. Tänäänkin myöhästyivät koululaiset melkein vartin koulusta kun toiminnanohjaus tökkii niin äidillä, kuin lapsillakin. Päätin kysyä kotipalvelun työntekijältä huomenna, että pääsisikö hän käymään aamuisin tässä, jotta saisin lapset varmasti ajoissa kouluun.  Meille viisi tuntia viikossa on tuota apua luvattu, joten jos vain onnistuisi, jakaisin sen niin että tässä on apukädet joka aamu tunnin verran.

Vietyämme Kakkosen ja Kolmosen kouluun, jäimme ulkoilemaan pienten kanssa. Täälläkin on lunta, joten lapsetkin ovat ihan eri tavalla innoissaan ulkoilusta. Heittelivät lumipalloja koiralle ja tekivät lumienkeleitä muun leikin ohessa. Onhan se myös ihan mielettömän kaunista kun lumihuntu verhoaa puut ja maan, on valoisampaa ja raikasta.

Ulkoilun, lounaan ja lyhyen päivälevon jälkeen pojat leipoivat kuivakakkua minun pikkiriikkisellä avustuksellani. Mittasin kaikki ainekset kuppeihin valmiiksi ja poikien tarvitsi vain kaataa ainekset kulhoon ja sekoittaa. Leipominen on ainakin meillä lapsista huippujuttu, itse leivottu maistuukin paremmalta. Toki siinä pitää sietää sotkua, mutta on se sen arvoista.

Lääkärikin soitti kuopuksen verikokeista. Alkuviikosta täytyy mennä uudestaan verikokeisiin, sillä leukosyytit olivat matalalla. Kilpirauhasarvo katsotaan kuukauden päästä, siinäkin oli jotain poikkeavaa. Jotain mikä voi kertoa alkavasta kilpirauhasen vajaatoiminnasta, mutta voi olla viatontakin.

Kävimme myös vanhempieni luona ja teimme siellä ruuan. Muuten oli onnistunut reissu, mutta Kakkonen alkoi kiukuttelemaan jostain aivan mitättömästä syystä käyden esikoisen päälle. Jatkuvasti sain olla rauhoittelemassa Kakkosta, mutta silti yli kolme tuntia kesti ennen kuin hän lopullisesti rauhoittui. Lopputuloksena esikoinen oli mustelmilla ja äidillä hermot kireällä. Ensi viikolla onneksi pitäisi koulupsykologin olla minuun päin yhteydessä.

Ilta menikin tutussa härdellissä, kukaan ei meinannut millään rauhoittua nukkumaan.
Nyt onneksi kaikki kuopusta lukuunottamatta nukkuvat, hänkin jo melkein unessa.
Saa hetken istua ja hengähtää hiljaisuudessa...

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Alkuvaikutelmaa lääkkeestä

Nyt on kaksi vuorokautta lääkkeen aloituksesta ja varovaisen toiveikkaana uskaltaisin väittää sen toimivan. Kahteen päivään meillä ei nimittäin ole lennellyt tavaroita raivon vallassa, eikä ketään ole hakattu tai potkittu! Ihan uskomatonta. Tuntuu kuin olisin saanut pitkään kaivatun hengähdystauon, jotenkin tätä ei voi uskoa pysyväksi tilaksi. On ollut niin ihanaa, kun Nelonen ei ole satuttanut, tai edes yrittänyt satuttaa ketään.
Tietenkään vilkkaus ja keskittymisvaikeudet, tai kauniisti sanottuna luovat ideat eivät ole kadonneet minnekään, mutta tuo agressiivisuuden puuttuminen on valtava positiivinen muutos.

Sivuvaikutuksiakin kyllä on. Nelonen on ollut väsyneempi ja valitellut vähän huonoa oloa, eilen ensimmäisen vuorokauden aikaan enemmän. Nämä ilmeisesti ovatkin yleisiä aloitusoireita. Toivottavasti menevät ohi, sillä agressiivisuuden katoamisesta huolimatta en pidä ajatuksesta, että lääkkeen vuoksi lapsi makoilee useaan otteeseen päivässä lepäämässä väsymystään pois. Ruokahalu on myös ollut heikompaa, mutta niin on tosin ollut Vitosellakin, eikä hän ole saanut mitän lääkkeitä.
Täytyy seurailla miten tilanne kehittyy.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Lääkitys

Tänään oli vihdoin neurologille aika Nelosen kanssa.
Heti alkuun lääkäri alkoi puhua siitä, kuinka näin pienille ei vielä lääkitystä määrätä, vaan vasta eskarin keväällä yleensä aletaan miettimään sen tarvetta.

Siinä vaiheessa naamani venähti. Jouduin ihan tosissaan pidättelemään itkua ja sen kerroinkin lääkärille. Kerroin kuinka olin jo pitkään toivonut, että lääkitys otettaisiin kokeiluun, sillä arki on niin rankkaa. Kerroin, kuinka usein jo aamusta pelkään, onko iltaan mennessä vielä koko perhe hengissä ja ehjin nahoin, kun pojan touhu on niin vaarallista. Kuinka hän potkii, hakkaa ja puree muita perheenjäseniä suuttuessaan, tai kuinka hän rikkoo tavaroita tai virtsaa sänkyihin tai vaatekaappeihin vihaisena, tai pettyneenä. Kerroin karkailuista ja vaarantajun puuttumisesta.

Tässä vaiheessa lääkäri alkoikin puhua käytöshäiriöiden hoitoon käytettävästä lääkityksestä ja päätti heti varmistaa kokeneemmalta lääkäriltä asian. Lyhyen puhelun jälkeen hän ilmoitti, että määrää kokeiluun Risperdal nimisen lääkkeen. Lapsilla sitä käytetään käytöshäiriöiden hoitoon, aikuisilla mm psykoosin hoitoon.  Tämän pitäisi hillitä agresiivisuutta sekä impulsiivisuutta ja tämän myötä arjenkin helpottua. Aloitusannos on 0.25mg jonka voi tarvittaessa tuplata. Kuukauden päästä lääkäri soittaa kysyäkseen toimiiko lääke. Toivon todella,  todella paljon tämän auttavan!

Lopuksi lääkäri teki vielä omia tutkimuksiaan, tarkisti refleksit, korvat, sydänäänet yms. Nämä olivat kaikki niinkuin pitääkin.

Lopuksi puhuttiin vielä toimintaterapian tarpeesta ja lääkäri lupasi kirjoittaa kelalle suosituksen toimintaterapiasta ja useammin kuin nyt on ollut. Tämän vuoden toimintaterapiat onkin jo käytetty loppuun, enää muutama ohjauskäynti vanhemmalle on jäljellä. Tiiviimpi toimintaterapia voisi tuoda enemmän hyötyä ja saavutetut taidot ehkä siirtyisivät arkeenkin edes jossain määrin. Si-terapeutti tekee myös oman arvionsa. Lisäksi lääkäri kirjoittaa vammaistuen jatkohakemusta varten.

Tästä on hyvä jatkaa.

torstai 20. lokakuuta 2016

Lehden lukuyritys ja MRI

Nelonen ja Vitonen ovat molemmat poissa kotoa, toinen mieheni vanhemmilla ja toinen minun vanhemmillani. Voisi kuvitella, että on hiljaista ja rauhallista. Hiljaisempaa ja rauhallisempaa kyllä, mutta missään nimessä en edes kuopuksen nukkuessa ehdi lepäämään laakereillani.

Yritin sitä kyllä. Otin kupin kahvia, suklaata ja lehden, joka on odottanut lehtipinossa kolme viikkoa koskemattomana. Kaivauduin mukavasti sohvan nurkkaan ja käänsin ensimmäisen sivun. En edes muista mitä siinä luki, sain sen kuitenkin lukea rauhassa. Toiselle sivulle päästyäni oli jo ensimmäisellä elintärkeää asiaa. Vastasin ja ilmoitin samalla, että minä luen nyt, minua ei saa häiritä. Pääsin taas pari sivua eteen päin, kunnes taas tarvittiin mielipidettäni. "Joo ota se toinen, siitä tulee hieno kuva puhelimen suojakuoreen. Ai ei? No ota sitten tuo toinen."
Pääsin taas jatkamaan lukemista. Puolikkaan artikkelin jälkeen kyllästyin kuunteleman syöttötuolin kolinaa pöytää vasten. "ÄLÄ KOLISTA! Yritän keskittyä tähän lukemiseen ja toivon hiljaisuutta."
Jatkan taas. "ÄITII! MÄ TARVIIN LIIMAA!" "Aha. No ota. Antakaa mun nyt lukea. Ette puhu mulle kuin hätätapauksessa!"

Siinä vaiheessa kun olin ehtinyt kolmannen artikkelin puoliväliin alkaa eteisestä, makuuhuoneen vierestä kuulua kolinaa. Juuri sen huoneen, missä kuopus nukkui. Jotain tärkeää on hukassa. Ehdin juuri varoittaa metelöimästä makuuhuoneen vieressä, kun pinnasängystä kuuluu itkua. 
Jatkan lukemista joskus toiste. On se kaksi ja puoli artikkeliakin jo jotain. Tyhjää parempi.

Eilen oli muuten Vitosen magneettikuvaus päänsärkyjen vuoksi. Paikalla piti olla jo 7.30, syömättä ja juomatta. 
Etukäteen meille oli kerrottu, että saapuessamme sairaalaan laitetaan puudutusrasvaa, jonka vaikutettua laitetaan kanyyli ja annetaan esilääkitys. Luvattiin, että vanhempi saa olla paikalla nukahtamiseen saakka. 
Valitettavasti tulikin yllättävä muutos aikatauluihin ja Vitonen joutui vaihtamaan paikkaa hänen edellään olleen lapsen kanssa. Käytännössä se tarkoitti sitä, että kaikki esivalmistelut jäivät tekemättä ja jouduin jättämään hämmentyneen ja säikähtäneen pojan lähes varoittamatta tutkimussaliin hoitohenkilökunnan hoiviin. En saanut olla edes kanyylin laitossa mukana. Jälkikäteen kerrottiin anestesiaryhmän kieltäneet vanhempien mukana olon siksi, että jotku vanhemmat ovatkin alkaneet voida pahoin tai pyörtyneet kun lasta on pistetty.  
Kun haettiin Vitonen heräämöstä, ensimmäiset sanat olivat "Mä olin reipas poika. Mutta mua pelotti kun pistettiin piikillä!" 
Osastolla vielä seurattiin vointia ja annettiin ruokaa lapselle, mutta aika nopeasti pääsimme lähtemään kotiin.
Vaikka tutkimus odotteluineen oli odotettua nopeammin ohi, jäi silti vähän paha maku suuhun siitä, ettei tuota aikataulun muutosta hoidettu kovin lapsiystävällisesti. Annoin kyllä palautetta heti paikan päällä.
Tänään katsoo lääkäri kuvat ja vastaus tulee kirjeenä piakkoin.

tiistai 18. lokakuuta 2016

Uupumusta

Sydän jyskyttää. Silmät painuvat kiinni väkisin, vaikka kuinka kuinka kaataisi kahvia kurkusta alas. Kuulen mitä sattuu ja puhun päättömiä. Rintaan sattuu ja joka ikinen lihas on kireällä. Tenniskyynärpääkin on keksinyt iskeä ja terveys reistailee muutenkin. Empatiakyky on kadonnut jonnekin ja muut ihmiset herättävät lähinnä ärtymystä, elleivät ymmärrä olla hiljaa lähelläni.
Unet ovat ahdistavia. Ratkean tupakoimaan vuosien tauon jälkeen tai lapsille tapahtuu onnettomuuksia.


Niin. Äiti on vähän väsynyt. Pitkäaikainen stressi alkaa puskea läpi fyysisinä oireina. Onneksi mies on lyhentänyt työpäiviään  normaalityöpäivän mittaiseksi, eikä ole ihan joka viikonloppu töissä. Ei tarvitse minun yksin yrittää selvitä arjesta. Onneksi on myös lapsiperheiden kotipalvelu joka auttaa muutaman tunnin viikossa.
 Lomasta haaveilen. Jossain vaiheessa sekin on edessä, tällä hetkellä sen ajatteleminen antaa voimia.
Täytyy kiittää onneaan, että kuopus ei ole ollut itkuinen vauva. Äitiin takertuva kyllä, sellainen kannettava malli, mutta sylissä tyytyväinen.


sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Yksinäisyys

Meitä vaivaa yksinäisyys. Tytöillä onneksi on ystäviä, mutta pojat eivät ole ystäviä löytäneet. Kolmosella on koulussa kavereita, mutta vapaa-ajan kavereista on pulaa. Muutaman kerran hän on koulun ulkopuolelta saanut seuraa, pääsääntöisesti hän kuitenkin on päivät kaveria vailla.

Nelosella kavereita ei ole senkään vertaa. Kaikki kaverit jäivät muuton myötä, eikä perhekerhoissa ole muodostunut kaverisuhteita. Ennenkin olen tainnut ihmetellä sitä, ettei hän ota kontaktia muihin lapsiin perhekerhossa.  Ulkona kuitenkaan tuota ongelmaa nähtävästi ei ole, sillä puistossa käydessämme hän leikki todella hienosti toisen pojan kanssa. Hänen kotonaan kävimmekin kyläilemässä tässä yhtenä päivänä.

Sydäntäni särki, kun Nelonen kertoi suurimmaksi unelmakseen oman leikkikaverin löytymisen. Käy niin sääliksi häntä. Vaikka kotona onkin sisaruksista seuraa, ei se kuitenkaan korvaa omia kavereita. Yksinäisyyden tuoma turhautuneisuus purkautuu lopulta käytösongelmina kotona.

Yritän Neloselle saada edes kerhopaikan, jos sinne järjestyisi avustaja. Olisi niin tavattoman tärkeää saada hänelle kavereita ja ohjattua toimintaa. Psykologin ja toimintaterapeutin päiväkotisuosituksista ei hyötyä ole, kun päiväkodit ovat yksinkertaisesti niin täynnä, ettei ole minkäänlaista paikkaa tarjota. Jonossa kuitenkin roikutaan sitkeästi.

Vitonen onneksi vielä tyytyy sisarusten seuraan, hänestä ei suhteen tarvitse olla huolissaan.

lauantai 15. lokakuuta 2016

Leivontaa

Tänään sain pitkästä aikaa olla muutaman tunnin ihan yksin. Kuopuksen syntymän jälkeen on yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat jolloin olen ollut ilman lapsia.

Lähdin aamupäivästä käymään kirpputorilla ja mukaan tarttuikin kolme kassillista tavaraa. Osan ostoksista laitoin jemmaan joulua varten, ulkovaatteet ja lastenvaatteet pääsevät pesun kautta suoraan käyttöön.

Kotimatkalla kävin ostamassa torttu- ja piparkakkutaikinaa, sillä olimme sopineet jo aiemmin siskoni kanssa pitävämme jouluisen leipomispäivän.
Leivoimmekin, tai oikeastaan siskoni leipoi monta tuntia. Lapset olivat innoissaan kun saivat syysloman aloittaa leipomalla pipareita ja torttuja, sekä tietysti niitä syöden.

Huolta tänään herätti esikoinen, jonka mielialat ovat olleen laskusuunnassa jo jonkin aikaa. Tekee pahaa katsoa vierestä, kun oma lapsi kärsii pahasta olosta, eikä voi auttaa. Tottakai kuuntelen häntä ja keskustelen hänen kanssaan, mutta se ei poista kytevää masennusta.  Sovimme nyt, että soitan heti syysloman jälkeen koulupsykologille.
Paljon olen virheitä kasvattajana tehnyt, mutta onneksi silti lapseni luottaa minuun niin, että uskaltaa puhua kanssani. Toivon, että välimme ovat aina sellaiset, että hän uskaltaa ja haluaa avautua minulle.


torstai 13. lokakuuta 2016

Tutkimustuloksia

Eilen kirjoitettu teksti, unohdin vain julkaista

Raskasta. Sitä se on, meidän arki. Uuvuttavaa, kaikki voimat imevää, äänekästä ja vaarallista.

Nelosen käytös menee vain haastavammaksi ja Vitonen tulee hyvää vauhtia perässä. Joka päivä, monta kertaa päivässä Nelonen juoksee ympäri taloa hakaten ja potkien muita. Jopa kuopus saa osansa väkivallasta. Mikään sanktio ei tehoa. Kiinni pito ei tehoa kuin hetken. Vitonen ottaa mallia ja keksii itsekin tihutöitä.

Nelosen psykologin tutkimukset saatiin tänään päätökseen ja kävimme samantien tulokset läpi psykologin kanssa. Kognitiiviset taidot oliva pääsääntöisesti ikätasoa, muisti ja sanavarasto reilusti yli ikätason. Odotettavissa voi olla nimeämisen haasteita, nämä voivat näkyä esimerkiksi kertotaulun oppimisessa.
Kaikki pojan käytöksessä ei selity psykologin mukaan vain adhd:lla, hän suositteli si-terapeutin arviota, sekä lastenpsykiatriselle lähetettä. Näistä keskustellaan vielä tarkemmin lääkärin kanssa loppu kuusta. Adhd siis edelleen hänellä on, sen lisäksi vain jotain muutakin.

Eilen kävimme Kakkosen kanssa lastenpolilla reumalääkärin vastaanotolla. Nivelissä ei ollut tällä hetkellä ainakaan tulehdusta. Käsien aamujäykkyyttä ryhdytään hoitamaan lääkekokeilulla. Kahden viikon kuurina annetaan pronaxenia ja mikäli tämä poistaa jäykkyyden, on kyseessä niveltulehdus. Vaihtoehdoksi kyllä nousi myös yliliikkuvat nivelet, jotka voivat aiheuttaa paljonkin kipuja. Toivon kovasti, ettei kyseessä ole reumaa!

Myös Kolmosella oli korvapolilla käynti eilen. Nielurisat olivat normaalin kokoiset, mutta kitarisa jäi arvoitukseksi. Kuorsaus voi olle oire isosta kitarisasta, muttei yksistään ole syy leikkaukseen. Sain kotiläksyksi seurata hengitteleekö Kolmonen usein suun kautta. Jos näin on, on kitarisan poisto edessä.

Kakkosen asioissa tulimme opettajan kanssa juteltuamme siihen tulokseen, että hakeudumme koulupsykologille ja yritämme päästä tarkempiin tutkimuksiin.

Kuopuksen painonkehityskin jännittää. Huomenna on painokontrolli neuvolassa. Edellisen kuukauden aika painoa oli tullut vain 60grammaa, kotivaaka näyttää nyt tulleen kuukaudessa vielä vähemmän, vaivaiset 45g. Toivon kovasti kotivaa'an tuloksen olevan virheellinen.

13.10.2016

lauantai 8. lokakuuta 2016

Esikoinen leikattu

Tänä aamuna pääsi esikoinen vihdoin leikkaukseen, jossa poistettiin tähystämällä tulehtunut umpilisäke. Vielä leikkaukseen mennessä oli epävarmaa onko kyseessä tulehdus, sillä tulehdusarvot olivat matalat, eikä kuumetta ollut.
Leikkaus meni onneksi hyvin ja tyttö nukkuu nyt väsymystään pois. Vointi ratkaisee pääseekö hän kotiin tänään vai huomenna.


torstai 6. lokakuuta 2016

Umppari

Meillä on nyt reilu kuukauden käynyt kunnan palvelusetelillä lapsiperheiden kotipalvelusta työntekijä. Yleensä hän on ulkoillut tai leikkinyt poikien kanssa ja olen itse sillä aikaa siivonnut tai viikannut pyykkiä. Pari kertaa ollaan nyt tehty niin, että kun olen ollut lasten kanssa perhekerhossa, on kotipalvelun työntekijä sillä aikaa siivonnut meillä. Kaikki apu mitä kotipalvelusta on saatu, on ollut kullan arvoista, mutta tuo kun on saanut tulla siistiin kotiin, on ollut aivan lyömätön apu! Olinkin ajatellut alkaa käyttämään enemmän tuota siivousapua, sillä siitä koen olevan eniten hyötyä, niin henkisesti kuin ihan konkreettisestikin.  Tänään tuli kuitenkin niin sanotusti isku vasten kasvoja. Kotipalvelusta tuli viesti, jossa ilmoitettiin muuttuneesta ohjeistuksesta. Uuden ohjeistuksen mukaan siivoaminen perheen poissa ollessa ei ole mahdollista enää. Harmittaa todella paljon!
Mietinkin, olisikihan mahdollista vaihtaa yritystä kesken sopimuksen sellaiseen, joka tekee pääasiassa siivouksia.

Illasta jouduin vielä lähtemään päivystykseen esikoisen kanssa, häntä vaivanneen mahakivun vuoksi. Kipu oli alkanut jo aamulla, hetkeksi helpottaen. Pikkuhiljaa kipu on päivän mittaan voimistunut ja illalla alkoi kohdistua oikealle alavatsaan. Umpilisäkkeen tulehdusepäilyn vuoksi lähdimme tarkastukseen.
Oireet sopivat umpilisäkkeentulehdukseen, mutta koska verikokeiden tulokset olivat hyvät, varmistetaan ultraamalla mistä on kyse. Ultraan pääsee vasta aamulla, joten saattelen esikoisen osastolle ja lähden yöksi kotiin. Aamulla tulee mummi siksi aikaa pitämään seuraa, että pääsen itse takaisin.
Voi minun pientäni <3

Puistoseurana poliisi

Muuttomme jälkeen meitä on muutaman kerran pyydetty puistoon alueen äitien kanssa, mutta en ole uskaltanut lähteä Nelosen karkailun vuoksi. Olen tästä potenut huonoa omaatuntoa ja miettinyt rajoitanko lasta liikaa ja estän normaalin elämän olemalla ylihysteerinen.

Tänään päätin tarttua kutsuun ja pakkasin lapset autoon ja ajoimme puistoon, joss muut äidit jo olivat lapsineen. Nelonen ja Vitonen olivat innoissaan kun saivat ulkoiluseuraa ja juttu luisti hyvin toisten lasten kanssa. Ehdin jo mielessäni harmitella, kun en ole aiemmin lähtenyt puistoon. Oli niin mukava rennosti jutustella muiden äitien kanssa ja katsella leikkiviä lapsia.
Pikkuhiljaa alkoi koittaa kotiin lähdön aika ja muut äidit lapsineen alkoivat lähteä yksi toisensa jälkeen. Lopulta olimme yksin puistossa ja koitin houkutella poikia autoon. Vaan heitäpä ei lähteminen kiinnostanut pätkääkään, vaan yhdessä lähtivät juoksemaan karkuun viereiselle asutusalueelle. Kuopusta kantaen painelin perässä ja käskin poikia pysähtymään, turhaan. He juoksivat erään talon pihaan, josta aikani heitä sain houkutella pois, Nelonen ehti yrittää kiivetä autotallin vintillekin, kun tikkaat nyt sattuivat olemaan siinä sopivasti paikoillaan. Hetken näytti jo siltä, että molemmat suostuvat lähtemään autolle, kunnes Nelonen yhtäkkiä ampaisi matkaan ja kiipesi talon pihaa kiertäväna aidan yli ja juoksi pihan toiselle puolelle ja portista ulos. Itse jouduin kiertämään tietä pitkin talon toiselta puolelta, sillä porttia ei tällä puolella ollut, enkä päässyt pienempien kanssa aidankaan yli.

Saapuessani portille, oli Nelonen kadonnut. Kiertelin ja huutelin häntä nimeltä, mutta turhaan. Ei jälkeäkään pojasta. Vieras alue, ja monta suuntaa mihin on voinut lähteä. Soitin puiston vieressä asuvalle äidille ja kyselin alueesta ja mahdollisista vaaranpaikoista. Hän lupasi lähteä autolla kiertelemään ympäristöä. Siinä vaiheessa soitin poliisit ja tämänä jälkeen miehelle, joka lähti saman tien töistä kohti puistoa.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan päästä (todellisuudessa ehkä  10 min) paikalle saapui kaksi partiota koira mukanaan. Kävimme läpi tilanteen, näytin missä olin pojan viimeksi nähnyt ja kerroin tuntomerkit. Juuri kun poliisi oli ottamassa koiraa autosta, autolla kiertelevä ystäväni löysi Nelosen! Hän ei ollut kuin parin sadan metrin päässä, mutta oli piiloutunut, etten löytäisi häntä. 
Oli valtava helpotus kun hän löytyi ehjänä!  Samanaikaisesti iski myös kokonaisvaltainen voimattomuuden tunne, joka kesti pitkään. Mieskin saapui puistoon juuri sillä hetkellä.
Toinen poliisipartio lähti pois ja toinen jäi vielä jututtamaan meitä ja lapsia.  Poliisi yritti puhua Neloselle, ettei saa karkailla, mutta poika vain kyseli poliisin varusteista. Lopulta kuitenkin löivät kättäpäälle ja Nelonen lupasi lopettaa karkailun. Niin on tosin luvannut sadat kerrat jo aikaisemminkin. Pahoin pelkään, että poliisin näkeminen oli vain innostava tekijä, varsinkin kun kuuli poliisikoiran olleen valmiina etsimään häntä. Meiltä vanhemmilta he kyselivät onko odotettavissa karkailun vähenemistä iän myötä, mutta sehän on täysi arvoitus meillekin. Saimme kehotuksen etsiä aidattuja puistoja joissa ulkoilla, välttyäksemme vastaavilta tilanteilta jatkossa. Kovasti toivottelivat myös jaksamista.

Jaksamista tässä tarvitaankin. Oma olo nyt jotenkin täysin turta. Nelosen ollessa kadoksissa, meinasin pariin otteeseen purskahtaa itkuun, mutta toisten lasten vuoksi oli pakko pysyä rauhallisena. On jotenkin epätodellinen olo ja samaan aikaan tunnen itseni tyhmäksi. Pitikö lähteä koettamaan onneaan ja lähteä puistoon. Harva ymmärtää mitä tämä on, kun itsekään en meinaa ymmärtää. Välillää luulee liioittelevansa arjen haasteita ja toisena hetkenä soimaa itseään aliarvioituaan tilanteet.
Olisipa supersankarin voimat!

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Apuvälinetä arkeen

Kävin eilen ostamassa Biltemasta Kakkoselle ja Kolmoselle kouluun nystyrätyynyt helpottamaan tunneilla istumista. Molemmat ovat pitkin syksyä valitetelleet, kuinka tylsää ja hankalaa on istua paikoillaan. Ajattelien sitten kokeilla, jos noista tyynyistä olisi jotain apua. Ainakin tänään molemmat kehuivat tyynyjä.
Samalla mukaan tarttui paketti jossa on kaksi nystyräistä hierontapalloa, toinen noin tennispallon kokoinen ja toinen hieman suurempi. Osoittautuivat erinomaiseksi ostokseksi näin vuorokauden kokemuksella! Nelonen oli aivan rentona ja nautti silminnähden kun hieroin tänään pallolla häntä kevyesti. Vitoseen ei ollut yhtä rauhoittava vaikutus, mutta ehkäpä hänkin vielä malttaa nautiskella joku päivä hieronnasta.


Tänään kävi mies apuvälinelainaamosta tuomassa kokeiluun kaksi erilaista vaihtoehtoa estämään Nelosen autosta ja autossa karkailu. Ensimmäisenä otimme käyttöön magneettiliivin, joka kiinnitetään vöillä autoon, ja suljetaan eräänlaisilla magneeteilla. Liiviä ei saa avattua ilman siihen tarkoitettua magneetti avainta, joten auton penkissä pitämiseen se on oivallinen ratkaisu.  Sen kanssa on kuitenkin käytettävä samaan aikaan auton omia vöitä, turvavyöstä se ei siis mene. Tämän vuoksi edelleen on ongelmana se että Nelonen aukoo itse auton vöitä. Apuvälinemies otti mitat ja kuvia turvavöiden lukitussysteemistä ja yrittää kehitellä niihin jonkin ratkaisun.
Magneettiliivi muuten olisikin ollut lähes täydellinen ratkaisu, mutta liivi oli Neloselle hieman liian iso ja hän pääsi karkaamaan kaula-aukon kautta pois.Ei siis toimiva ratkaisu, ellei löydy pienempää vaihtoehtoa.

Huomenna täytyy asentaa tuo toinen kokeiluun saatu vaihtoehto, jos sekään ei toimi on ainakin kolmas vaihtoehto vielä olemassa, se vain on erikseen tilattava jostain.


tiistai 4. lokakuuta 2016

Edistystä Nelosen asioissa

Nelosen asioissa tuntuu vihdoin tapahtuvan edistystä. Tänään alkoivat psykologin tutkimukset lastenneurologianpoliklinikalla. Psykologin käyntejä tulee yhteensä neljä ja loppukuusta on aika lääkärille.
Tätä kirjoittelen neuron odotusaulassa Nelosen ollessa psykologin juttusilla. Mitä lie tehtäviä tekevätkään yhdessä, tarkkaan en tiedä.

Tässä odottaessani sain erittäin odotetun puhelun apuvälinelainaamosta koskien auton lisävöitä, joiden on tarkoitus pitää poika turvavöissä. Huomenna tulee henkilö sovittamaan vöitä ja katsotaan löytyykö valmiina meidän tarkoitukseen sopivia vöitä, vai pitääkö niitä alkaa tilaamaan jostain.
 Olisi kyllä ihanaa jos vähän helpottuisi autoilu!

maanantai 3. lokakuuta 2016

Paluu arkeen

Paluu arkeen tapahtui rytinällä, kun heti aamusta oli aika fysioterapeutille Kolmosen kanssa. Syynä käyntiin oli kouluterveyden huomaama oikean jalan kierto ulospäin kävellessä.

Heti alkuun tein itse suuren virheen, unohtamalla kertoa Kolmoselle mitä käynnillä tapahtuu. Ennakointi olisi hänen kanssaan aina ehdottoman tärkeää ja nyt sen puuttuminen aiheutti täydellisen stopin. Kolmonen ei suostunut tulemaan edes fysioterapeutin huoneeseen. Lopulta kuitenkin onnistuimme maanittelemaan pojan huoneeseen ja alku sujuikin hyvin, hän suostui riisumaan paidankin ongelmitta ryhdin tutkimista varten. Sitten tapahtuikin jotain, eikä yhteistyö enää onnistunut. Kolmonen laittoin täysin jarrut päälle, eikä suostunut enää hievahtamaankaan, muuten kuin yrittäessään poistua huoneesta. Yritin saada häntä yhteistyöhön, mutta tuloksetta. Yritin pitää napakan asenteen, olematta silti painostava.
Meillä on sääntönä peliajan menetys silloin jos sääntöjen noudatus ei onnistu tai käytös on huonoa. Pariin otteeseen muistutin säännöstä kertoen, että fysioterapiassa on sääntönä ohjeiden kuuntelu ja noudattaminen, jos sääntöä ei noudata, on seurauksena peliajan menetys. (parempia keinoja saa ehdottaa)

Lähdimme lopulta niin, että tutkimus oli alkutekijöissään. Fysioterapeutti ehti kuitenkin huomata, että Kolmosen lantio kiertyy, mikä aiheuttaa jalan asennon. Saamme postissa vähän jumppaliikkeitä ja varaan vuoden päästä uutta aikaa ja katsotaan lantion asentoa uudestaan.
Lähtiessämme vastaanotolta maintisin Kolmoselle, ettei tänään pelata kuten olein varoittanut, koska kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä. Siitäkös syntyikin aivan mahdoton kohtaus. Kolmonen alkoi huuta ja raivota, hakkasi ja potki lasiovia, ja yritti lähteä takaisin fysioterapiaan saadakseen peliajan takaisin. Se nyt ei tietenkään onnistunut, sillä meidän aikamme oli jo mennyt. Jouduin kantamaan huutavan ja rimpuilevan pojan autoon, jossa riehuminen jatkui. Hän aukoi ikkunoita osoitellen keskisormea ohikulkijoille, huusi ja kiroili. "Oot paska äiti, pilaat mun elämän kun en saa pelätä, haista äiti kuule VITTU" yms mukavaa. Kotona sama meno jatkui ja sisarukset saivat osansa, lyöntien ja potkujen muodossa. Kun menin väliin, heitti hän minuakin niskaan kirjalla, niin että silmissä pimeni.
Jotenkin lopulta hän suostui rauhoittumaan omalle sängylleen ja lopulta saimme pyydettyä anteeksi ja juteltua tilanteesta.

Itsellä ei ollut itku kaukana ja tein päätöksen koulupsykologille soittamisesta, sillä tämä ei ollut lainkaan ensimmäinen tälläinen kohtaus. Tänään sattuu sopivasti olemaan vanhempainvartti koululla, joten saan kuulla kuinka koulussa sujuu.


Viikonloppu mökillä sujui hyvin. Ulkoilimme paljon, paistoimme lettuja ja makkaraa, saunoimme ja pelailimme lautapelejä. Selkäni sain tosin jumiin, sillä sänky jolla nukuin oli aivan onnettoman kova. Pieni tapaturmakin sattui, kun Nelonen onnistuin irrottamaan yhden kaapin oven saranoineen päivinineen vahingossa. Tänään saan tietää seuraako tuosta laskua...
Kokonaisuudessaan viikonloppu oli todella kiva ja varmasti lähdetään uudestaankin :)