Muuttomme jälkeen meitä on muutaman kerran pyydetty puistoon alueen äitien kanssa, mutta en ole uskaltanut lähteä Nelosen karkailun vuoksi. Olen tästä potenut huonoa omaatuntoa ja miettinyt rajoitanko lasta liikaa ja estän normaalin elämän olemalla ylihysteerinen.
Tänään päätin tarttua kutsuun ja pakkasin lapset autoon ja ajoimme puistoon, joss muut äidit jo olivat lapsineen. Nelonen ja Vitonen olivat innoissaan kun saivat ulkoiluseuraa ja juttu luisti hyvin toisten lasten kanssa. Ehdin jo mielessäni harmitella, kun en ole aiemmin lähtenyt puistoon. Oli niin mukava rennosti jutustella muiden äitien kanssa ja katsella leikkiviä lapsia.
Pikkuhiljaa alkoi koittaa kotiin lähdön aika ja muut äidit lapsineen alkoivat lähteä yksi toisensa jälkeen. Lopulta olimme yksin puistossa ja koitin houkutella poikia autoon. Vaan heitäpä ei lähteminen kiinnostanut pätkääkään, vaan yhdessä lähtivät juoksemaan karkuun viereiselle asutusalueelle. Kuopusta kantaen painelin perässä ja käskin poikia pysähtymään, turhaan. He juoksivat erään talon pihaan, josta aikani heitä sain houkutella pois, Nelonen ehti yrittää kiivetä autotallin vintillekin, kun tikkaat nyt sattuivat olemaan siinä sopivasti paikoillaan. Hetken näytti jo siltä, että molemmat suostuvat lähtemään autolle, kunnes Nelonen yhtäkkiä ampaisi matkaan ja kiipesi talon pihaa kiertäväna aidan yli ja juoksi pihan toiselle puolelle ja portista ulos. Itse jouduin kiertämään tietä pitkin talon toiselta puolelta, sillä porttia ei tällä puolella ollut, enkä päässyt pienempien kanssa aidankaan yli.
Saapuessani portille, oli Nelonen kadonnut. Kiertelin ja huutelin häntä nimeltä, mutta turhaan. Ei jälkeäkään pojasta. Vieras alue, ja monta suuntaa mihin on voinut lähteä. Soitin puiston vieressä asuvalle äidille ja kyselin alueesta ja mahdollisista vaaranpaikoista. Hän lupasi lähteä autolla kiertelemään ympäristöä. Siinä vaiheessa soitin poliisit ja tämänä jälkeen miehelle, joka lähti saman tien töistä kohti puistoa.
Ikuisuudelta tuntuvan ajan päästä (todellisuudessa ehkä 10 min) paikalle saapui kaksi partiota koira mukanaan. Kävimme läpi tilanteen, näytin missä olin pojan viimeksi nähnyt ja kerroin tuntomerkit. Juuri kun poliisi oli ottamassa koiraa autosta, autolla kiertelevä ystäväni löysi Nelosen! Hän ei ollut kuin parin sadan metrin päässä, mutta oli piiloutunut, etten löytäisi häntä.
Oli valtava helpotus kun hän löytyi ehjänä! Samanaikaisesti iski myös kokonaisvaltainen voimattomuuden tunne, joka kesti pitkään. Mieskin saapui puistoon juuri sillä hetkellä.
Toinen poliisipartio lähti pois ja toinen jäi vielä jututtamaan meitä ja lapsia. Poliisi yritti puhua Neloselle, ettei saa karkailla, mutta poika vain kyseli poliisin varusteista. Lopulta kuitenkin löivät kättäpäälle ja Nelonen lupasi lopettaa karkailun. Niin on tosin luvannut sadat kerrat jo aikaisemminkin. Pahoin pelkään, että poliisin näkeminen oli vain innostava tekijä, varsinkin kun kuuli poliisikoiran olleen valmiina etsimään häntä. Meiltä vanhemmilta he kyselivät onko odotettavissa karkailun vähenemistä iän myötä, mutta sehän on täysi arvoitus meillekin. Saimme kehotuksen etsiä aidattuja puistoja joissa ulkoilla, välttyäksemme vastaavilta tilanteilta jatkossa. Kovasti toivottelivat myös jaksamista.
Jaksamista tässä tarvitaankin. Oma olo nyt jotenkin täysin turta. Nelosen ollessa kadoksissa, meinasin pariin otteeseen purskahtaa itkuun, mutta toisten lasten vuoksi oli pakko pysyä rauhallisena. On jotenkin epätodellinen olo ja samaan aikaan tunnen itseni tyhmäksi. Pitikö lähteä koettamaan onneaan ja lähteä puistoon. Harva ymmärtää mitä tämä on, kun itsekään en meinaa ymmärtää. Välillää luulee liioittelevansa arjen haasteita ja toisena hetkenä soimaa itseään aliarvioituaan tilanteet.
Olisipa supersankarin voimat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti