Meitä vaivaa yksinäisyys. Tytöillä onneksi on ystäviä, mutta pojat eivät ole ystäviä löytäneet. Kolmosella on koulussa kavereita, mutta vapaa-ajan kavereista on pulaa. Muutaman kerran hän on koulun ulkopuolelta saanut seuraa, pääsääntöisesti hän kuitenkin on päivät kaveria vailla.
Nelosella kavereita ei ole senkään vertaa. Kaikki kaverit jäivät muuton myötä, eikä perhekerhoissa ole muodostunut kaverisuhteita. Ennenkin olen tainnut ihmetellä sitä, ettei hän ota kontaktia muihin lapsiin perhekerhossa. Ulkona kuitenkaan tuota ongelmaa nähtävästi ei ole, sillä puistossa käydessämme hän leikki todella hienosti toisen pojan kanssa. Hänen kotonaan kävimmekin kyläilemässä tässä yhtenä päivänä.
Sydäntäni särki, kun Nelonen kertoi suurimmaksi unelmakseen oman leikkikaverin löytymisen. Käy niin sääliksi häntä. Vaikka kotona onkin sisaruksista seuraa, ei se kuitenkaan korvaa omia kavereita. Yksinäisyyden tuoma turhautuneisuus purkautuu lopulta käytösongelmina kotona.
Yritän Neloselle saada edes kerhopaikan, jos sinne järjestyisi avustaja. Olisi niin tavattoman tärkeää saada hänelle kavereita ja ohjattua toimintaa. Psykologin ja toimintaterapeutin päiväkotisuosituksista ei hyötyä ole, kun päiväkodit ovat yksinkertaisesti niin täynnä, ettei ole minkäänlaista paikkaa tarjota. Jonossa kuitenkin roikutaan sitkeästi.
Vitonen onneksi vielä tyytyy sisarusten seuraan, hänestä ei suhteen tarvitse olla huolissaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti