Kirjoittamista riittäisi vaikka kuinka, mutta tuntuu, ettei aikaa kirjoittamiseen jää enää sitäkään vähää, mitä nyt vaikka heinäkuussa jäi. Kun vihdoin ehtii kirjoittaa, ei osaa edes valita, mikä mielessä pyörivistä asioista on tärkein.
Nelosen kanssa arki on mennyt haasteellisemmaksi. Luultavasti muutto ja muuttuneet rutiinit ovat vaikuttaneet, mutta oikeastaan päivittäin tulee tilanteita jolloin kontakti poikaan katoaa ja meno muuttuu kaaottiseksi, väkivaltaiseksi ja hallitsemattomaksi. Holding-ote on taas tullut tutuksi, mutta tämän lapsen kanssa se ei toimikaan, ainakaan niin hyvin kuin pitäisi. Nelonen nimittäin rauhoittuu hyvin nopeasti ja vaikuttaa olevan hyvin kontaktissa ja juttelee hienosti. Irti päästyään kuitenkin kierrokset nousevat uudestaan. Kiinnipidon pituudella ei tunnu olevan merkitystä, rauhoittumista ei vain tunnu tapahtuvan. Otetta käytettiin ennen hyvin usein riehuvan Kakkosen kanssa ja tulos oli aivan toisenlainen, oikeasti toimiva. Nyt tuntuukin tosi neuvottomalta olo, kun ei saa tilanteita katkaistua, vaan kierrokset pysyvät korkealla yleensä nukahtamiseen saakka. Kylpy illasta kyllä on sellainen joka saattaa rauhoittaa.
Viikonloppuna olin tyttöjen kanssa seurakuntani järjestämällä leirillä ja kyllä tuli tarpeeseen pieni irtiotto arjesta! Sen lisäksi, että oli ihanaa olla täysihoidossa, sain keskustella naisen kanssa, joka tiesi täysin mistä puhutaan, kun perheessä on todella haastavaoireinen Adhd-lapsi. Kävimme pitkän ja antoisan keskustelun, enkä voi kuin ihmetellä tuon naisen vahvuutta kaiken hänen kokemansa jälkeen. Suurista vastoinkäymisistä huolimatta hän jaksaa tarjota tukeaan muille. Ihana, vahva ihminen!
Tuolla leirillä ymmärsin yhtäkkiä myös oman jaksamiseni merkityksen. Tottakai olen aina tiennyt, että äidin jaksaminen on perheelle tärkeää, mutta vasta nyt sisäistin sen merkityksen ja ymmärsin, etten ole huono tai heikko väsyessäni tai kaivatessani vapaahetkeä.
Olen vain tavallinen äiti, raskaan arjen keskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti