Sydän jyskyttää. Silmät painuvat kiinni väkisin, vaikka kuinka kuinka kaataisi kahvia kurkusta alas. Kuulen mitä sattuu ja puhun päättömiä. Rintaan sattuu ja joka ikinen lihas on kireällä. Tenniskyynärpääkin on keksinyt iskeä ja terveys reistailee muutenkin. Empatiakyky on kadonnut jonnekin ja muut ihmiset herättävät lähinnä ärtymystä, elleivät ymmärrä olla hiljaa lähelläni.
Unet ovat ahdistavia. Ratkean tupakoimaan vuosien tauon jälkeen tai lapsille tapahtuu onnettomuuksia.
Niin. Äiti on vähän väsynyt. Pitkäaikainen stressi alkaa puskea läpi fyysisinä oireina. Onneksi mies on lyhentänyt työpäiviään normaalityöpäivän mittaiseksi, eikä ole ihan joka viikonloppu töissä. Ei tarvitse minun yksin yrittää selvitä arjesta. Onneksi on myös lapsiperheiden kotipalvelu joka auttaa muutaman tunnin viikossa.
Lomasta haaveilen. Jossain vaiheessa sekin on edessä, tällä hetkellä sen ajatteleminen antaa voimia.
Täytyy kiittää onneaan, että kuopus ei ole ollut itkuinen vauva. Äitiin takertuva kyllä, sellainen kannettava malli, mutta sylissä tyytyväinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti