Perjantai

Joskus on niitä päiviä kun ei vaan suju. Eilen oli autoilun suhteen sellainen päivä, että meinasin luopua autoilusta kokonaanan. Jo aamusta käsijarru jäätyi jumiin, kun vein koululaisia kouluun. Siinä sitä koulun pihassa ihmeteltiin palaneelta haisevaa rengasta. Päätin unohtaa sen ongelman perhekerhon ajaksi, minne oltiin menossa pitkästä aikaa.
Oli mukava kerhoilla pitkästä aikaa, usemampi kerta jäänyt välistä kun on sattunut menoja aina perjantaille monta kertaa. Nelonenkin leikki jo muiden lasten kanssa ja Vitonen ja kuopuskin nauttivat olostaan. Vähän aikaistettiin lähtöä, sillä Nelosella lähti kierrokset nousuun vähän liiaksi. Lopulta karkaili ympäri päiväkotia ja kotiin autolle mennessä kiipesi ihan tuosta noin vaan päiväkodin portin yli. Onneksi jäi lumikasan päälle odottelemaan. Ilma oli lauhtunut kerhoilun aikana ja sen ansiosta käsijarrukin toimi taas.

Iltapäivällä lähdettiin vähän shoppaileman esikoisen kanssa, vietettiin vähän äiti-tytär laatuaikaa. Tälläkin reissulla autoilu oli epäonnista. Heti parkkihalliin ajaessani törmäsin seinään. Ihan noin vaan. Hirveä pamaus, ja olin varma, että nyt on etuvalot sirpaleina. Parkkiin päästyäni ehdin vain avata auton oven, kun perässäni parkkihalliin ajanut mies tuli hyvin tuohtuneen oloisena tiedustelemaan autoni korkeutta. "Onko sulla mitään käsitystä, kuinka korkealla autolla sä ajat. Sulla on kuule tuuri kun ei oo tullut sprinkeri vastaan, muuten oli koko halli veden vallassa ja sulle kallis lasku. Ihan tuurista kiinni, ettei noihin loisteputkiin kolissut!"
Hämennyin tuosta ihan täysin ja mumisin vain jotain epämääräistä vastaukseksi. Jos esikoinen ei olisi ollut mukana, olisin varmaan purskahtanut itkuun. Monet kerrat olen ajanut minibussillamme siihen samaan parkkihalliin ongelmitta. Vähän piristyin kun huomasin, että kovista äänistä huolimatta törmäilyni oli aiheuttanut vain muutaman naarmun puskuriin.

Loppureissu onneksi sujui hyvin, vaikka itse shoppailusta en itse nautikaan, vaan epäilen, että sitä olisi käytetty keskiajalla kidutuskeinona jos olisi ollut mahdollista.

ADD?

Kakkosen adhd selvitykset ovat loppusuoralla, enää lääkäri käynti ensi viikon loppupuolella. Tutkimukset itsessään ovat hämmästyttävän nopeat olleet, lähinnä rastiruutuun lomakkeiden täyttämistä ja äitinä olen antanut kuvauksen arjestamme ja opettaja on koulupsykologin kanssa keskustellut. Käytössä on ollut myös materiaali lastenpsykiatrian poliklinikalta, siellähän diagnoosiksi Kakkonen sai perheensisäisen käytöshäiriön.

Torstaina iltapäivästä sain soiton lääkäriltä, joka kertoi kyseessä olevan todennäköisesti ADD koulukäyttäytymisen perusteella. Kotona kyllä löytyy senkin edestä impulsiivisuutta ja hyperaktiivisuutta. Joka tapauksessa menemme ensi viikolla vastaanotolle ja tarkoituksena on ottaa lääkitys kokeiluun.

On helpottunut olo! Välillä oikeasti olen epäillyt itseäni ja kasvatustaitojani, olen ollut varma, että kaikki arjen haasteet johtuvat vain omasta kyvyttömyydestäni, jota  vain yritän selitellä epäilemällä jotain häiriötä syyksi. Vaan eipä todellakaan ole ollut siitä kiinni, ettenkö osaisi, vaan nimenomaan olen itse jo vuosia nähnyt sen, mitä kaikki ammattilaisetkaan eivät ole nähneet, vaan liian moni on hämääntynyt suurten sinisten silmien räpsyttelystä.Vaikka toisaalta ymmärrän, että tytöllä on juuri niitä vaikeasti havaittavia piirteitä.
En malta odottaa, että pääsemme kokeilemaan toisiko lääkitys avun ja olo kotona ja koulussa helpottaisi. Tyttö itsekin on jo aikoja sitten todennut toivovansa, että olisipa joku lääkitys joka tekisi kaikesta helpompaa!

Antaisinko itselleni armoa

Välillä väsyttää. Väsyttää ihan kamalasti. Tekisi vain mieli vetää peitto korville ja ottaa pienet torkut. Tai vaikka talviunet. 

Pahimpina päivinä tuntuu kuin olisi kuplan sisällä osallistumassa arkeen. Mukana kaikessa, mutta silti kaukana. Näkee asiat joista pitäisi iloita ja olla onnellinen, mutta ei vain jaksa. Tai kun pitäisi puuttua tilanteisiin, ei vain jaksa. Lojuu vain flegmaattisena sohvan nurkassa ja vasta vaaran uhatessa saa itsensä liikkeelle. Kun ei vain jaksa.

Sellaisina päivinä itken salaa. Itken vessassa, itken pyykkiä laittaessani, itken milloin vain onnistun tekemään sen lapsilta salaa. Ei mieskään saa nähdä itkuani.Häpeän sitä. 

Koen itseni heikoksi ja epäonnistuneeksi, kun en kestä väsymättä arkeani. Olkoonkin erityislapsia useampi ja takertuva rinturiippuvainen, kohta vauvavuotensa päättävä kuopus, tai univelkaa kun herätyksiä on viidestä kymmeneen per yö. Itselleen niin vaikea olla armollinen, toisen kyllä kehottaa lepäämään vähemmästäkin. Järki kyllä sanoo, että levon tarpeeseen on syytäkin, mutta joku ihmeen peikko kuiskii korvaan kuinka huono ja saamaton olen, oikea vetelys joka ei muuta tee kuin valittaa.

Olen minä osannut onneksi vihdoin hakea apuakin. Jo keväällä jälkitarkastuksessa kehotti lääkäri ottamaan neuvolapsykologiin yhteyttä, mutta vasta nyt olen saanut varattua ajan. Jospa se helpottaisi, kun voi avautua ja keskustella elämästään ja huolistaan ilman pelkoa kuulijan rasittumisesta. Ehkä siellä puhuessani oppisiin antamaan itselleen armoa, hyväksymään oman rajallisuutensa. 

Lääkityksestä ja vähän muustakin

Nyt näyttää siltä, ettei tuo risperdal enää oikein tehoa. annostustakin on nostettu ohjeen mukaan, mutta Nelosella taas nyrkit heiluvat ja sisarukset saavat kyytiä. Tänäänkin on aamusta asti köynyt ohimennessäön hyppimässä pikkuveljen päällä, on potkinut, lyönyt ja purrut...
 Kiroilukin näyttää taas astuneen kuvioon. Itsekseen hokee kirosanoja, ihan rauhallisissakin tilanteissa. Olen ollut kokonaan huomioimatta tuota kielenkäyttöä, ettei innostuisi vain entisestään huomatessaan saavansa reaktioita aikaan kiroilemalla. Tänäänkin rallatteli kuin jotain lorua iloisena rytmikkäästi "vittu perkele paska, paskiaisen vittu, Paskiaisen Vittu!"  Tuossa tilanteessa teki tiukkaa olla huomioimatta lainkaan, minua kun alkaa usein naurattamaan tilanteissa missä ei pitäisi. Niinkuin nytkin, ihan tärisin naurusta ja vedet valuivat silmistä, vaikka missään tapauksessa en halua lasteni käyttävän tuollaista kieltä.

Tänään sai Kakkonen harjoitella itse koulusta kotiin tuloa, koko syksyn olen kuskannut alakoululaisia kouluun ja sieltä pois. Matkaa on vain 2.7 kilometriä,  mutta aamut ovat niin hitaita jo muutenkin, että myöhästely olisi vielä nykyistäkin varmempaa jos kävelisi päivittäin.  Tarkoituksena oli selvittää kauanko koulumatkassa kestää, sillä sain huomisaamuksi Kolmoselle ajan puheterapiaan, enkä pääse viemään Kakkosta kouluun.
Tytöllä loppui koulu kahdelta, ja kun puoli neljältäkään häntä ei näkynyt, lähdin ajamaan väliä tuloksetta. Kotiin palattuani aloimme tutkimaan tytön puhelimesta kavereiden numeroita ja soittelemaan olisiko neiti eksynyt kotimatkalla kyläilemään. Juuri näinhän olikin käynyt, juuri oli lähtenyt kotia kohti luokkakaveriltaan. Odoteltiin Kakkosta kotiin, niin eikö jo soi puhelin ja Kakkonen soittaa toiselta kaveriltaan saisiko jäädä kyläilemään suotaan koulusta. Hän oli aidosti hämmästynyt kun vastaus oli "ei tietenkään!" Ei hänellä ollut käynyt missään vaiheessa edes mielessä, että kotona ihmetellään misdä hän viipyy. Lopulta Kakkonen oli kotona lähes kolme tuntia koulun loppumisen jälkeen.
Täytyy aamulla varata noin tunti koulumatkaan, varmistaa, että puhelimessa on virtaa ja, että se on mukana.

Jotain positiivistakin päivään mahtui! Kakkonen teki ongelmitta läksyt, kiitos eräästä facebook-ryhmästä kopioidun idean. Joka kerta, kun Kakkonen tekee läksyt, tai jonkun kotityön, tyhjään pilttipurkkiin pudotetaan kuivaherne. kun purkki on täynnä, teemme yhdessä jotain erityisen kivaa.

Toinenkin ilonaihe saatiin. Kuopuksen hidastellut kasvu on alkanut vihdoin tasaantumaan! Kävimme kasvukontrollissa tänään ja kasvua oli tullut todella hienosti! Kilpirauhasarvoa joudutaan vielä kontrolloimaan, mutta muuten näyttäisi menevän hyvin. Kotimaisten viljojen pois jättäminen sai aikaan ruokahalun paranemisen, mikä taas näkyy kasvussa :)

Pitkästä aikaa...

Taas on tovi vierähtänyt viime tekstistä. Ei vain ole jaksanut kirjoittaa ja hetken jo mietin kannattaako tätä koko blogia edes kirjoittaa. Etenkään kun jokainen teksti tuntuu olevan hätäiseen hutaisemalla tehty. Kirjoitusinto syttyi taas,kun sain yhteydenoton toiselta, hyvin samanlaisessa tilanteessa elävältä äidiltä. Hän kiitti blogistani ja sen tuomasta vertaistuesta. Kiitos hänelle!

Tämä viikko meni Paimiossa sopeutumisvalmennuskurssin toisella jaksolla. Lapset viihtyivät todella hyvin ja ihan kivaa meillä aikuisillakin oli. Vertaistuen arvo oli suurta viikon aikana, lohdullista oli nähdä ja kuulla, kuinka muillakin osataan, eikä vain meillä. Uusia keinoja arjen sujuvoittamiseksi tuolta ei kuitenkaan saanut, tulikin jo sellainen olo, että kaikki mahdollinen on jo testattu.
Loppupalaverissa sanoinkin, että jos olisimme pari vuotta sitten tänne päässeet, olisimme hyötyneet aivan eri tavalla kurssista.

Kotimatkalla käytiin syömässä....

Ennen kurssia itselleni taisi tulla jonkinlainen loppuunpalaminen.  Tämä arki kaikkine haasteineen, olematon vapaa-aika, kuopuksen veriarvojen aiheuttama säikähdys, sekä oman terveyteni ongelmat olivat yksinkertaisesti liikaa. Onneksi sain lopulta järjestettyä vapaaillan itselleni, ilman sitä en olisi kyennyt lähtemään koko sopeutumisvslmennuskurssille. 

Nyt on olokin taas vähän inhimillisempi. Jatkossa täytyy yrittää pitää huolta itsestä, mutta kovan työn takana se on. Minä kun olen oppinut pistämään kaikki muut aina itseni edelle ja unohtanut arvostaa omaa hyvinvointiani, tai itseäni ihmisenä. 

Kakkosen kanssa saimme tutkimukset Adhd:n osalta käyntiin vihdoinkin! koulupsykologi lähetti meille lomakkeen täytettäväksi ja opettajalle omansa, kuun vaihteessa meillä onkin jo lääkärille aika.  Vähän jännittää kuinka käy. 

Kakkonenhan on nyt tehnyt täysin stopin läksyjen teossa. Kahteen tai kolmeen viikkoon hän ei ole tehnyt yksiäköön matikan läksyjä, eikä muissakaan taida olla kehumista. Tunnen itseni täysin avuttomaksi, miten ihmeessä voi lapsi noin täysin kieltäytyä. Ollaan juteltu, on koitettu hyvällä ja pahalla, mutta tuloksetta. Mitään ei vain tapahdu.

Toivon todellakin, että saisimne jotain apua tähän ongelmaan!