Jokaisessa lapsiperheessä varmasti sattuu ja tapahtuu, joissain enemmän, toisissa vähemmän. Myönnettäköön, että joskus tulee hetkiä, jolloin kadehdin hieman niitä perheitä, joissa ei tarvitse jännittää, mitä on tapahtunut sillä aikaa kun itse vessassa käy.
Tänään oli sellainen hetki, saattoi olla parikin, sen verran päivän tapahtumat saivat sykettä nousemaan muutamaan otteeseen. Rehellisesti sanottuna kävi mielessä ajatus, että jos selviän nelikymppiseksi joutumatta lataamoon, on se aika hyvä saavutus.
Nelosella tosiaan on ADHD, eikä sen olemassa oloa pääse arjessa unohtamaan. Pari vuotta nuorempi Vitonen tuntuu tulevan hyvää vauhtia veljensä jalan jäljissä, mutta vielä on mahdoton sanoa, onko hänen kohdallaan vain veljensä matkimista, vai voisiko hänelläkin olla ADHD. Yhdessä nämä kaverit saavat tuplasi tuhoa aikaan. Mitä tekee isompi, sen varmasti tekee pienempi perässä ja sama toisin päin. Tämän päivän saavutuksiin kuului mm. keittiön lattialle levitetty lähes täysi kahden kilon jauhopussi ja päälle kaadettu litran öljypullo. Siitä syntyneitä taikina klönttejä löytyikin vähän sieltä ja täältä. Jääkapista katosi kolme litraa mansikoita, nekin löytyivät pitkin lattioita ja olohuoneen pöydältä puoliksi syötyinä.
Ulkoilu sujui niin hienosti, että aloin jo suunnitella retkelle lähtöä lasten kanssa, ihan yksin, ilman apukäsiä, mutta todellisuus iski vasten kasvoja Nelosen karattua.
Siihen ei totu ikinä, kun lapsi katoaa, vaikka vain hetkeksikin. Ei siinä tarvittu kuin pieni hetki, sen verran, että itse käväisin sisällä ja esikoisella oli sen aikaa näköyhteys Neloseen. Niiden sekuntien aikana, kun olin selin poikaan, hän ehti napata pyörän ja lähteä kovaa vauhtia tietä pitkin, vaikka esikoinen ehti minua varoittaa. On uskomatonta, kuinka nopeasti lapsi voi kadota näkyvistä, vaikka saa etumatkaa alle puoli minuuttia. Oma toimintakyky joutuu koetukselle noissa tilanteissa. Osan lapsista komensin katsomaan ja lähimmät naapurit, ja itse ajelin autolla ympäri naapurustoa.
Tällä kertaa löytymiseen ei mennyt varmaan kymmentä minuuttia kauempaa, mutta ne minuutit, joita käyttää etsimiseen, tuntuvat ikuisuudelta. Se pelko, löytääkö lasta, tai missä kunnossa hänet löytää, tai löytääkö ylipäätään hengissä, on aivan järkyttävää. Tällä kertaa kaveri keinui kaikessa rauhassa naapurin takapihalla.
Nelosella yhtenä ADHD oireena on tuo karkailu, sekä puuttuva vaarantaju. Tämän vuoksi meillä on lukittu ikkunat ja ovissa on turvaketjut. Hän myös piiloutuu karatessaan, joten löytäminen vaikeutuu entisestään. Vastikään saimme kuntamme vammaispalvelun kautta avustuksen gps-rannekkeen hankintaan. Uuden kodin piha tullaan aitaamaan ensitilassa, aidan täytyy vain olla riittävän korkea, sillä Nelonen on erittäin taitava kiipeilemään.
Luultavasti tuo karkureissu sai aikaan sen, että loppupäivän tuntui mahdottoman vaikealta jaksaa Nelosen ja Vitosen temppuilua, jossa ei ollut järjen hiventäkään. Potkivat ja hakkasivat muita minkä kerkesivät, Nelonen jopa repi rikki t-paidan isänsä päältä. Varmasti Nelosta itseäänkin välillä pelottaa noiden karkureissujen aikana ja sekin purkautuu levottomuutena.
Lopulta kuitenkin häsellyskin rauhoittui ja taas, kuten niin monesti ennenkin, kävi sääliksi Nelosta, kun hän vakavana selitti miten hän tosissaan yrittää olla kiltti, mutta välillä tuhmuus vain valtaa hänet.
Oikeastaan tämä päivä ei edes ihan hirveästi ihan tavallisesta
arjesta poikennut, kaaottisia tilanteita riittää joka päivälle, mutta karkureissut onneksi ehditään suurimmaksi osaksi estämään. Tämä taisi olla viides tai kuudes kerta tälle kesälle, toivottavasti viimeinen!
Kyllä niitä hyviä hetkiäkin on runsaasti, ei ole aina pelkkää selviämistä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti