Masennuksen vaikutuksesta käytöshäiriön syntyyn

Olenko itse aiheuttanut tämän? Olisiko pitänyt tehdä jotain toisin, enkö ole lapselleni paras vanhempi?
Näitä kysymyksiä varmasti pyörii jokaisen hieman haastavamman lapsen vanhemman päässä toisinaan, enkä itsekään ole poikkeus.

Tarkoitukseni oli alunperin kertoa vuorovaikutusterapiasta, jossa nelosen kanssa käymme. Yritin löytää Googlesta jotain artikkelia liitteeksi postaukseen ja unohduin lukemaan julkaisuja kiintymyssuhdehäiriöistä. Mm. tässä Duodecimin julkaisussa oli useita kohtia, jotka saivat miettimään omaa tapaani toimia.

Lainaan nyt suoraan tuosta artikkelista kohtaa, jota jäin eritysesti syvemmin pohtimaan:

"Varsinaisiin kiintymyssuhdehäiriöihin liittyy vakavampi riski kuin turvattomiin kiintymyssuhteisiin. Näissä häiriöissä kiintymystä kutsutaan disorganisoituneeksi. Tällöin ulkoisesti vähäisetkin ympäristön ärsykkeet voivat laukaista lapsessa kokonaisvaltaisen stressireaktion, joka näkyy joko ulospäin suuntautuvana häiriökäyttäytymisenä tai lamaantumisena. Kiintymyssuhdehäiriöitä kuvattiin aluksi lasta selkeästi laiminlyövissä tai pahoinpitelevissä perheissä. Myöhemmin kiintymyksen osittaista disorganisoitumista on kuvattu myös muissa tilanteissa, esimerkiksi vanhemman kärsiessä traumaattisista menetyksistä. Tähän liittyy usein toistuvia depressiovaiheita lasten ollessa pieniä. Kiintymyssuhdehäiriöissä lapsen psyykkinen kehitys häiriintyy, ja siten se voi olla osatekijänä lapsen monentyyppisessä oireilussa, kuten tarkkaavuuden häiriöissä, käyttäytymishäiriöissä ja ahdistuneisuudessa (MacDonald ym. 2008). Toisaalta kaikki lasten käytöshäiriöt eivät liity disorganisoituneeseen kiintymykseen, vaan taustalla voi myös olla esimerkiksi sosiaalisen oppimisen teorian kuvaama ankara ja autoritaarinen kasvatusilmapiiri, jonka on todettu itsenäisenä riskitekijänä lisäävän lapsen aggressiivisuutta (Thompson ym. 2003)."

Mietin taas, kuinka suuri merkitys omalla masennushistoriallani on lasteni käytöshäiriöissä? Hoitohenkilökunta ja kaikki tahot, joiden kanssa olemme olleet yhteistyössä ovat kyllä vakuuttaneet, etteivät nämä ole minun aiheuttamiani, mutta uskon yhä vahvemmin, että erityisesti jaksoittaisen masennuksen aiheuttama epävakaa käytös on ollut omiaan myötävaikuttamaan häiriöiden syntyä.
Epävakaudella tarkoitan sitä, että kontrasti käytöksessessäni masennusjaksojen ja terveiden jaksojen välillä on ollut suuri. Masentuneena johdonmukaisuus on täysin hukassa, eikä lapsi voi ennakoida lainkaan, suututtaako, vai nauraattaako jokin toiminta vanhempaa.
Uskon, että lapsen oma neurologinen häiriö, adhd, tekee vielä herkemmäksi vanhemman käytökselle, kun ns. tavallinen lapsi kestää vanhemman masennuksen ilman käytöshäiriön syntyä, vaikka jollain tapaa oireilisikin, neurologisesti poikkeava lapsi taas ikäänkuin imee itseensä sitä epävakaata käytösmallia ja reagoi siihen poikkeavasti.

 Suurta syyllisyyttä en kanna, enhän minä ole itse valinnut sairastumistani, enkä tietoisesti toiminut vahingollisesti. Tottakai jossain määrin kannan aina syyllisyyttä, ja olen opetellut ja oppinutkin uusia käytösmalleja, sekä aina aktiivisesti hakenut apua myös itselleni.
Menneisyttä en voi lähteä muuttamaan, mutta voin oppia siitä ja saada ymmärrystä eri asioille.