Kouluun lähdön sietämätön vaikeus

Varmaankin jokaisessa perheessä on koettu niitä aamuja, kun se pieni rakkauden hedelmä potee väsymystä niin vahvasti, ettei se tyyny vain irtoa päästä ja peittokin on kuin liimattu lapsukaisen ympärille. Ja kun se pikku höpönassu vihdoin nousee, ei mitään tapahdu. Hammasharjan sijainti on unohtunut ja kun se vihdoin löytyy, sen käyttötapa on muuttunut rakettitieteeksi. Vaatteiden pukemisesta puhumattakaan. Tai sitten aamupala. Mikä ihme siinä on, ettei mikään maistu ja pöytä suorastaan työntää poispäin itsestään. Sellaisena aamuna lapsella iskee valtava luovuuden puuska ja kaikki taiteelliset lahjat on päästettävä sillä sekunnilla valloilleen ja vanha AkuAnkkakin pitää lukea just nyt.
Lopulta, kun se oma kullannuppu on vihdoin suorittanut kaikki tarvittavat aamutoimet, ollaan jo tuntikausia myöhässä ja ulko-oven aukeaminen osoittautuu mahdottomaksi tehtäväksi ja kenkäänkin on yhtäkkiä ilmestynyt ämpärillinen soraa.

Näitä aamuja on meillä jatkuvasti Kakkosen kanssa. Poissaoloja kertyy ropisemalla, kun välillä menee koko koulupäivä lorvimiseksi ja toisinaan sinne suvaitaan mennä puolivälissä päivää.
Alkaa olla pikkuhiljaa aika epätoivoinen olotila, kun olet tehnyt kaiken mahdollisen mitä vain keksii, kaikki lahjonnasta liiankin koviin rangaistuksiin. On keskusteltu ja kerrottu oppivelvollisuudesta, on itketty, on raivottu, on kiristetty ja pyydetty kauniisti. On käytetty hyvät ja huonot keinot, vain väkivalta on kokeilematta ja siihen emme toivon mukaan tule sortumaankaan.

On täysin neuvoton olo. Mitä ihmettä tässä enää voi tehdä? Koulussa jää lapsi jälkeen muista, kun tehtävät jäävät tekemättä, syksyltä asti on koulutehtäviä rästissä ja kirjatkin menevät hukkaan yhtenään.
Kotikoulu ei ole ratkaisu, sekin vähä mitä nyt tekee tehtäviä, jäisi tekemättä. 

Turhauttaa ja itkettää. Millä ihmeellä tästä selvitään?