Masennuksen vaikutuksesta käytöshäiriön syntyyn

Olenko itse aiheuttanut tämän? Olisiko pitänyt tehdä jotain toisin, enkö ole lapselleni paras vanhempi?
Näitä kysymyksiä varmasti pyörii jokaisen hieman haastavamman lapsen vanhemman päässä toisinaan, enkä itsekään ole poikkeus.

Tarkoitukseni oli alunperin kertoa vuorovaikutusterapiasta, jossa nelosen kanssa käymme. Yritin löytää Googlesta jotain artikkelia liitteeksi postaukseen ja unohduin lukemaan julkaisuja kiintymyssuhdehäiriöistä. Mm. tässä Duodecimin julkaisussa oli useita kohtia, jotka saivat miettimään omaa tapaani toimia.

Lainaan nyt suoraan tuosta artikkelista kohtaa, jota jäin eritysesti syvemmin pohtimaan:

"Varsinaisiin kiintymyssuhdehäiriöihin liittyy vakavampi riski kuin turvattomiin kiintymyssuhteisiin. Näissä häiriöissä kiintymystä kutsutaan disorganisoituneeksi. Tällöin ulkoisesti vähäisetkin ympäristön ärsykkeet voivat laukaista lapsessa kokonaisvaltaisen stressireaktion, joka näkyy joko ulospäin suuntautuvana häiriökäyttäytymisenä tai lamaantumisena. Kiintymyssuhdehäiriöitä kuvattiin aluksi lasta selkeästi laiminlyövissä tai pahoinpitelevissä perheissä. Myöhemmin kiintymyksen osittaista disorganisoitumista on kuvattu myös muissa tilanteissa, esimerkiksi vanhemman kärsiessä traumaattisista menetyksistä. Tähän liittyy usein toistuvia depressiovaiheita lasten ollessa pieniä. Kiintymyssuhdehäiriöissä lapsen psyykkinen kehitys häiriintyy, ja siten se voi olla osatekijänä lapsen monentyyppisessä oireilussa, kuten tarkkaavuuden häiriöissä, käyttäytymishäiriöissä ja ahdistuneisuudessa (MacDonald ym. 2008). Toisaalta kaikki lasten käytöshäiriöt eivät liity disorganisoituneeseen kiintymykseen, vaan taustalla voi myös olla esimerkiksi sosiaalisen oppimisen teorian kuvaama ankara ja autoritaarinen kasvatusilmapiiri, jonka on todettu itsenäisenä riskitekijänä lisäävän lapsen aggressiivisuutta (Thompson ym. 2003)."

Mietin taas, kuinka suuri merkitys omalla masennushistoriallani on lasteni käytöshäiriöissä? Hoitohenkilökunta ja kaikki tahot, joiden kanssa olemme olleet yhteistyössä ovat kyllä vakuuttaneet, etteivät nämä ole minun aiheuttamiani, mutta uskon yhä vahvemmin, että erityisesti jaksoittaisen masennuksen aiheuttama epävakaa käytös on ollut omiaan myötävaikuttamaan häiriöiden syntyä.
Epävakaudella tarkoitan sitä, että kontrasti käytöksessessäni masennusjaksojen ja terveiden jaksojen välillä on ollut suuri. Masentuneena johdonmukaisuus on täysin hukassa, eikä lapsi voi ennakoida lainkaan, suututtaako, vai nauraattaako jokin toiminta vanhempaa.
Uskon, että lapsen oma neurologinen häiriö, adhd, tekee vielä herkemmäksi vanhemman käytökselle, kun ns. tavallinen lapsi kestää vanhemman masennuksen ilman käytöshäiriön syntyä, vaikka jollain tapaa oireilisikin, neurologisesti poikkeava lapsi taas ikäänkuin imee itseensä sitä epävakaata käytösmallia ja reagoi siihen poikkeavasti.

 Suurta syyllisyyttä en kanna, enhän minä ole itse valinnut sairastumistani, enkä tietoisesti toiminut vahingollisesti. Tottakai jossain määrin kannan aina syyllisyyttä, ja olen opetellut ja oppinutkin uusia käytösmalleja, sekä aina aktiivisesti hakenut apua myös itselleni.
Menneisyttä en voi lähteä muuttamaan, mutta voin oppia siitä ja saada ymmärrystä eri asioille.

Kouluun lähdön sietämätön vaikeus

Varmaankin jokaisessa perheessä on koettu niitä aamuja, kun se pieni rakkauden hedelmä potee väsymystä niin vahvasti, ettei se tyyny vain irtoa päästä ja peittokin on kuin liimattu lapsukaisen ympärille. Ja kun se pikku höpönassu vihdoin nousee, ei mitään tapahdu. Hammasharjan sijainti on unohtunut ja kun se vihdoin löytyy, sen käyttötapa on muuttunut rakettitieteeksi. Vaatteiden pukemisesta puhumattakaan. Tai sitten aamupala. Mikä ihme siinä on, ettei mikään maistu ja pöytä suorastaan työntää poispäin itsestään. Sellaisena aamuna lapsella iskee valtava luovuuden puuska ja kaikki taiteelliset lahjat on päästettävä sillä sekunnilla valloilleen ja vanha AkuAnkkakin pitää lukea just nyt.
Lopulta, kun se oma kullannuppu on vihdoin suorittanut kaikki tarvittavat aamutoimet, ollaan jo tuntikausia myöhässä ja ulko-oven aukeaminen osoittautuu mahdottomaksi tehtäväksi ja kenkäänkin on yhtäkkiä ilmestynyt ämpärillinen soraa.

Näitä aamuja on meillä jatkuvasti Kakkosen kanssa. Poissaoloja kertyy ropisemalla, kun välillä menee koko koulupäivä lorvimiseksi ja toisinaan sinne suvaitaan mennä puolivälissä päivää.
Alkaa olla pikkuhiljaa aika epätoivoinen olotila, kun olet tehnyt kaiken mahdollisen mitä vain keksii, kaikki lahjonnasta liiankin koviin rangaistuksiin. On keskusteltu ja kerrottu oppivelvollisuudesta, on itketty, on raivottu, on kiristetty ja pyydetty kauniisti. On käytetty hyvät ja huonot keinot, vain väkivalta on kokeilematta ja siihen emme toivon mukaan tule sortumaankaan.

On täysin neuvoton olo. Mitä ihmettä tässä enää voi tehdä? Koulussa jää lapsi jälkeen muista, kun tehtävät jäävät tekemättä, syksyltä asti on koulutehtäviä rästissä ja kirjatkin menevät hukkaan yhtenään.
Kotikoulu ei ole ratkaisu, sekin vähä mitä nyt tekee tehtäviä, jäisi tekemättä. 

Turhauttaa ja itkettää. Millä ihmeellä tästä selvitään?

Uusi vuosi, uusi into kirjoittamiseen

Usein on tehnyt mieli jatkaa tänne kirjoittamista, mutta se vain on jäänyt. Kynnys jatkaa kirjoittelua pitkän tauon jälkeen on ihmeen suuri. On muka liian vaikeaa tiivistää mitä kaikkea on edellisen blogitekstin jälkeen tapahtunut.

Loppujen lopuksi elämä on juuri samanlaista kuin aiempien kirjoitusten aikaan. Tosin yksi suuri muutos tähän väliin mahtuu, jouduimme taas muuttamaan, mutta tällä kertaa lasten koulut yms eivät vaihtuneet, vaan uusi koti on lähempänä kavereita ja kaikkea. Ahdasta on, mutta se koitetaan kestää, sillä lapsille tänne muutto on ollut hyvä juttu.

En muista kuinka paljon ehdin kirjoittaa tukitoimista joita perheemme sai, joten kerron niistä lyhyesti nyt. Nelosen aloittaessa lastenpsykiatrian asiakkaana, lääkäri teki meistä lastensuojeluilmoituksen, jotta saisimme apua jaksamiseen. Huhtikuusta asti meillä onkin ollut lastensuojelun perhetyö tukena, käyntejä on ollut keskimäärin viikottain. Itse olen käynyt psykologin juttusilla. Lapsiperheiden kotipalvelua saimme jo viime vuonna ja tänä vuonna saimme siihen jatkoa heti vuoden alkuun pari kuukautta, toivoakseni saamme sitä jatkossakin, sillä tarvetta tässä on.
Itse väsyin välillä pahasti ja voimat menivät siihen, että selvisi päivästä toiseen. Nyt onneksi pahin sumu on väistynyt, mutta pitkä matka tästä on vielä siihen, että voisin sanoa olevani täysin kunnossa.

Mitä lapsille kuuluu?
 
Kakkosen lääke annostustta nostettiin syksyllä, koulussa alkanut taas keskittyminen karkailemaan ja omantoiminnanohjauksen vaikeudet ovat taas alkaneet näyttäytymään. Myös unettomuus on vaivannut ja loppusyksystä alkoi poissaoloja tulemaan ropisemalla, kun väsyneenä tyttö ei vain lähtenyt kouluun, ei minkään keinon voimin. Ja kokeiltu on kyllä sanktiot ja palkkiot. Nyt alkuvuodesta vihdoin pääsemme tapaamaan toimintaterapeuttia ja katsotaan mitä eväitä hänellä olisi antaa, seuraavaksi suuntana koulupsykologi. Toivoisimme löytävämme jonkin lasten vertaistukiryhmän, sillä kakkonen itse kaipaisi sellaista. Toinen vaihtoehto olisi hakeutua sopeutumisvalmennuskurssille hänenkin kanssaan.

Kolmosen asoissa on pitkään junnattu paikallaan, mutta nyt vihdoin aloitettiin perheneuvolassa tutkimusjakso, ihan täysin en ole suoraansanottuna perillä siitä mitä tutkitaan, mutta eiköhän tässä parin kuukauden viikottaisen tutkimusjakson aikana jotakin tule selville. Koulussa kuulema menee nyt paremmin, mutta tiedä häntä. Olen minä joutunut hakemaan huutavan ja rimpuilevan pojan kotiin kesken päivää, kun eivät ole hänen kanssaan siellä pärjänneet. Sen tiedän, että jokin mättää ja poika tarvitsee siihen apua, jotta tulevaisuudessa menisi elämä oikeaan suuntaan.

Nelonen taas on vauhdikas edelleen. Edistysaskeleitakin onneksi on. Pissiminen joka paikkaan on onneksi loppunut ja karkailukin on vähentynyt hurjasti. On tosin syksyn aikana karannut eskasristakin kerran ja muutaman kerran kotipihastakin, mutta itsenäistä ulkoilua on kuitenki päästy pikkuhiljaa harjoittelemaan. Keskittyminen ja agressiivisuus kuitenkon tuottavat päänvaivaa edelleen. Sopivan lääkityksen löytyminen tuntuu olevan haasteellista. Noin vuosi sitten kokeilussa oli Risperdal käytöshäiriöön, ei tuloksia, sekä Conserta adhd:n hoitoon. Concerta hieman paransi keskittymiskykyä, mutta teki pojasta todella ärtyisän ja räjähdysherkän.

Tänä syksynä kokeiluun otettiin Elvanse, joka alkuun tuntui taivaanlahjalta, lähes kuukauden päivät saimme nauttia rauhallisista päivistä, kunnes sivuvaikukset kävivät niin suuriksi, ettei osannut sanoa onko käytös haastavampaa lääkittynä vai ilman lääkettä.
 Sivuvaikutuksina tuli ärtyisyyttä, valtavia raivareita ja juuttumista asioihin. Toisaalta taas poika oli lähes apaattinen, ylikeskittynyt pikkuaikuinen. Elvanse lopetettiin ja hyvin pian todettiin, että lääkityksen tarve on edelleen ehdottomasti olemassa, meno vain yltyy entisestään.
Nyt kokeilussa on ollut Strattera pari kuukautta, ja tämä tuntuu lievästi tasoittavan pahimpia huippuja, mutta mitään suurta eroa ei ainakaan kotioloissa pysty huomaamaan. Tavaroita hajoaa, sisaruksia ja vanhempia lyödään, vauhtia on vaikka muille jakaa jne.. Muutaman päivän päästä loppuu joululoma ja odotan innolla millaista palautetta eskarista tulee, joko siellä näkyisi lääkityksen hyöty.
Toimintaterapia loppui ja jatkosta odotetaan päätöstä. Tarvetta olisi, keskittymisen lisäksi vuorovaikutustaitoja muiden lasten kanssa on harjoiteltu, sillä nelonen ei oikein osaa leikkiä. Tätä onkin sitten harjoiteltu toimintaterapeutin kanssa.
Tällä hetkellä meillä on menossa vuorovaikutusterapia lapsen ja vanhemman kanssa, mutta sen hyödystä en oikein osaa sanoa, kun psykologi itsekin totesi jo ensimmäisellä kerralla, että meillä on kyllä vuorovaikutus kunnossa.
Voin myöhemmin kertoa tuosta terapiasta lisää, mutta tähän en ala erittelemään, ettei tule mahdottoman pitkä postaus.

Esikoisen, Vitosen ja Kutosen kanssa ei onneksi suurempaa pulmaa ole. Vauhdikkaitahan nuo molemmat pienimmät ovat, siitä ei pääse mihinkään, mutta onkos tuo tässä porukassa ihmekään. Vitonen on puheterapiajonossa ollut jo seitsämän kuukautta, ainakin viisi kirjainta puuttuu puheesta.

Onneksi kuitenkin näihin päiviin mahtuu niin paljon iloa,naurua ja rakkautta, lasten huumori ja aidot rakkauden tunnustukset ovat uskomaton voimavara :)

Tauolta tervehdys

Etukäteen suunnittelematon tauko olkoon nyt ohi. Taukoa kirjoittamiseen tuli, sillä omat voimat olivat välillä jo niin lopussa, ettei yksinkertaisesti enää jaksanut kirjoittaa riviäkään. Päivät menivät täysin siinä, kun yritin vain selviytyä iltaan saakka suhtkoht järjissäni. Jaksaminen oli pahimmillaan sitä luokkaa, että saatoin itkeä silkkaa väsymystä samalla kun laitoin ruokaa tai tein muita kotitöitä.
Edelleen olen väsynyt, mutta alan kuitenkin jo tunnistaa itseäni hetkittäin. 

Viime kirjoitusten jälkeen Kakkonen on saanut diagnoosiksi add:n ja lääkitys on aloitettu. Lääkitys toimii loistavasti ja koulukin on alkanut sujumaan. Ongelmia tuottavat kuitenkin edelleen aamut ja illat jolloin lääke ei vaikuta, sekä lääkityksen aiheuttama ruokahaluttomuus on ongelmana. Neloselle on kokeiltu jo kahta eri lääkettä, ilman mitään vaikutusta. Kolmosen kanssa on palaveerattu koulussa, joustamattomuus ja jumittaminen aiheuttavat ajoittain haasteita. Lappusiakin on täytelty, kodin papereissa ilmenee vahvasti asperger ja add piirteet, koulun lomakkeissa taas vain joiltain osin, joten jäämme seuraamaan tilannetta. Jotain apua hänenkin kanssaan kyllä tarvittaisiin, jotta esimerkiksi oikomishoito saataisiin jatkumaan. Nyt Kaveri ei suostu edes tuoliin istumaan, saatika avaamaan suutaan...

Nelonen on aloittanut päiväkodin, jossa hänellä menee oikein hyvin, käytösongelmia ei ole lainkaan. Keskittymisvaikeudet kyllä näkyvät sielläkin selvästi. Vitonen käy samassa rakennuksessa kerhoa kahtena päivänä viikossa ja hänelläkin on mennyt hyvin siellä.
Kuopus on täyttänyt vuoden ja hänen kanssaan olemme käyneet lastenlääkärillä voimakkaan hikoilun vuoksi ja etsitty tähän syytä. Sydän ja keuhkot on kuvattu terveeksi ja perusverenkuva sekä jotain muitakin arvoja on katsottu ja nämä ovat onneksi kaikki olleet kunnossa. Itse olen alkanut hieman epäilemään astmaa jatkuvan kuivan yskän ja nyt pitkittyneen hengitystieinfetkion vuoksi.

Oma terveyteni on myös aiheuttanut huolta, loop hoidon yhteydessä vatsaontelosta on löytynyt monilokeroinen kystinen muutos jota on useaan otteeseen ultrattu, mutta merkitys jäänyt epäselväksi. Ensi kuussa menen magneettikuvaukseen, jossa toivottavasti selviää enemmän. Luonnollisesti tuo mietityttää ja vaikuttaa oman mielialaan ja jaksamiseen. Laihtunutkin olen yhtäkkiä, mikä voi kyllä selittyä imetyksellä ja gluteeniviljoista luopumisella, mutta mieli tekee temppujaan ja sitä huomaa välillä miettivänsä, että onko laihtumisen takana sittenkin tuo mystinen muutos.

Yritän jatkossa vähän useammain kirjoitella, ilman näin pitkiä taukoja.

Perjantai

Joskus on niitä päiviä kun ei vaan suju. Eilen oli autoilun suhteen sellainen päivä, että meinasin luopua autoilusta kokonaanan. Jo aamusta käsijarru jäätyi jumiin, kun vein koululaisia kouluun. Siinä sitä koulun pihassa ihmeteltiin palaneelta haisevaa rengasta. Päätin unohtaa sen ongelman perhekerhon ajaksi, minne oltiin menossa pitkästä aikaa.
Oli mukava kerhoilla pitkästä aikaa, usemampi kerta jäänyt välistä kun on sattunut menoja aina perjantaille monta kertaa. Nelonenkin leikki jo muiden lasten kanssa ja Vitonen ja kuopuskin nauttivat olostaan. Vähän aikaistettiin lähtöä, sillä Nelosella lähti kierrokset nousuun vähän liiaksi. Lopulta karkaili ympäri päiväkotia ja kotiin autolle mennessä kiipesi ihan tuosta noin vaan päiväkodin portin yli. Onneksi jäi lumikasan päälle odottelemaan. Ilma oli lauhtunut kerhoilun aikana ja sen ansiosta käsijarrukin toimi taas.

Iltapäivällä lähdettiin vähän shoppaileman esikoisen kanssa, vietettiin vähän äiti-tytär laatuaikaa. Tälläkin reissulla autoilu oli epäonnista. Heti parkkihalliin ajaessani törmäsin seinään. Ihan noin vaan. Hirveä pamaus, ja olin varma, että nyt on etuvalot sirpaleina. Parkkiin päästyäni ehdin vain avata auton oven, kun perässäni parkkihalliin ajanut mies tuli hyvin tuohtuneen oloisena tiedustelemaan autoni korkeutta. "Onko sulla mitään käsitystä, kuinka korkealla autolla sä ajat. Sulla on kuule tuuri kun ei oo tullut sprinkeri vastaan, muuten oli koko halli veden vallassa ja sulle kallis lasku. Ihan tuurista kiinni, ettei noihin loisteputkiin kolissut!"
Hämennyin tuosta ihan täysin ja mumisin vain jotain epämääräistä vastaukseksi. Jos esikoinen ei olisi ollut mukana, olisin varmaan purskahtanut itkuun. Monet kerrat olen ajanut minibussillamme siihen samaan parkkihalliin ongelmitta. Vähän piristyin kun huomasin, että kovista äänistä huolimatta törmäilyni oli aiheuttanut vain muutaman naarmun puskuriin.

Loppureissu onneksi sujui hyvin, vaikka itse shoppailusta en itse nautikaan, vaan epäilen, että sitä olisi käytetty keskiajalla kidutuskeinona jos olisi ollut mahdollista.

ADD?

Kakkosen adhd selvitykset ovat loppusuoralla, enää lääkäri käynti ensi viikon loppupuolella. Tutkimukset itsessään ovat hämmästyttävän nopeat olleet, lähinnä rastiruutuun lomakkeiden täyttämistä ja äitinä olen antanut kuvauksen arjestamme ja opettaja on koulupsykologin kanssa keskustellut. Käytössä on ollut myös materiaali lastenpsykiatrian poliklinikalta, siellähän diagnoosiksi Kakkonen sai perheensisäisen käytöshäiriön.

Torstaina iltapäivästä sain soiton lääkäriltä, joka kertoi kyseessä olevan todennäköisesti ADD koulukäyttäytymisen perusteella. Kotona kyllä löytyy senkin edestä impulsiivisuutta ja hyperaktiivisuutta. Joka tapauksessa menemme ensi viikolla vastaanotolle ja tarkoituksena on ottaa lääkitys kokeiluun.

On helpottunut olo! Välillä oikeasti olen epäillyt itseäni ja kasvatustaitojani, olen ollut varma, että kaikki arjen haasteet johtuvat vain omasta kyvyttömyydestäni, jota  vain yritän selitellä epäilemällä jotain häiriötä syyksi. Vaan eipä todellakaan ole ollut siitä kiinni, ettenkö osaisi, vaan nimenomaan olen itse jo vuosia nähnyt sen, mitä kaikki ammattilaisetkaan eivät ole nähneet, vaan liian moni on hämääntynyt suurten sinisten silmien räpsyttelystä.Vaikka toisaalta ymmärrän, että tytöllä on juuri niitä vaikeasti havaittavia piirteitä.
En malta odottaa, että pääsemme kokeilemaan toisiko lääkitys avun ja olo kotona ja koulussa helpottaisi. Tyttö itsekin on jo aikoja sitten todennut toivovansa, että olisipa joku lääkitys joka tekisi kaikesta helpompaa!

Antaisinko itselleni armoa

Välillä väsyttää. Väsyttää ihan kamalasti. Tekisi vain mieli vetää peitto korville ja ottaa pienet torkut. Tai vaikka talviunet. 

Pahimpina päivinä tuntuu kuin olisi kuplan sisällä osallistumassa arkeen. Mukana kaikessa, mutta silti kaukana. Näkee asiat joista pitäisi iloita ja olla onnellinen, mutta ei vain jaksa. Tai kun pitäisi puuttua tilanteisiin, ei vain jaksa. Lojuu vain flegmaattisena sohvan nurkassa ja vasta vaaran uhatessa saa itsensä liikkeelle. Kun ei vain jaksa.

Sellaisina päivinä itken salaa. Itken vessassa, itken pyykkiä laittaessani, itken milloin vain onnistun tekemään sen lapsilta salaa. Ei mieskään saa nähdä itkuani.Häpeän sitä. 

Koen itseni heikoksi ja epäonnistuneeksi, kun en kestä väsymättä arkeani. Olkoonkin erityislapsia useampi ja takertuva rinturiippuvainen, kohta vauvavuotensa päättävä kuopus, tai univelkaa kun herätyksiä on viidestä kymmeneen per yö. Itselleen niin vaikea olla armollinen, toisen kyllä kehottaa lepäämään vähemmästäkin. Järki kyllä sanoo, että levon tarpeeseen on syytäkin, mutta joku ihmeen peikko kuiskii korvaan kuinka huono ja saamaton olen, oikea vetelys joka ei muuta tee kuin valittaa.

Olen minä osannut onneksi vihdoin hakea apuakin. Jo keväällä jälkitarkastuksessa kehotti lääkäri ottamaan neuvolapsykologiin yhteyttä, mutta vasta nyt olen saanut varattua ajan. Jospa se helpottaisi, kun voi avautua ja keskustella elämästään ja huolistaan ilman pelkoa kuulijan rasittumisesta. Ehkä siellä puhuessani oppisiin antamaan itselleen armoa, hyväksymään oman rajallisuutensa.